Nyt on myönnettävä, että odotukseni Manowaria kohtaan olivat varsin korkealla, ja on myös myönnettävä, että ne eivät varsinaisesti täyttyneet. Odotin, että bändi olisi ollut jotenkin elämää suurempi ja meininki jotain ihan mahtavaa ja veljellistoverillisfanaattista.
Ennakko-oletuksiini lienee vaikuttanut erityisesti muudan Krisiunin keikka takavuosilta, kun parempi puoliskoni ihaili Krisiunin olleen ”kuin Manowar” bändin kiitellessä vuolaasti yleisöään - kuinka ilman faneja ei olisi skeneä tai ylipäätään yhtään mitään. Toki Manowarinkin repertuaariin kuuluu palopuheita faniuden voimasta, mutta siinä missä Krisiun on itse osa samaa skeneä kuin faninsa, Manowar tuntuu pitävän itseään fanejaan parempina ihmisinä. Aina ei ihailun syyksi riitä se, että sallii muiden ihailevan itseään, vaan ihailun joutuu ansaitsemaan. Sitäpaitsi tuona takavuosien tiistai-iltana Krisiun soitti aivan pahuksen tiukan keikan. Tänä maaliskuisena torstaina kuitenkin Manowarin keikassa oli harmillista rutiinivedon makua, ja falskiuden peikko kummitteli alati läsnä.
Älkää toki ymmärtäkö väärin - keskimäärin keikka oli varsin viihdyttävä, ja loppua kohden tunnelma jopa parani. Kuitenkin jotain jäi puuttumaan - niin että encoren viimeisen piisin tiukkuus ei tuntunut keikan kliimaksilta, vaan jätti haikean olon: Olisivatpa ne soittaneet koko keikan näin! Ja mitä tulee falskiuteen - toki Manowarin imagoon olennaisesti kuuluva uho ja pullistelu lyö yli monin tavoin, mutta parhaimmillaan itsetietoisesti silmää vinkaten, kutsuen kuulijan ja katsojan mukaan leikkiin. Pahimmillaan uho kuitenkin on kuin tyhjien tynnyreiden kolinaa - itse asetettu pakko soittaa kaikkein kovimmilla volyymeillä syö musiikista dynamiikkaa, ja se mainittu falskiuden peikko vaanii erityisesti siellä, missä tuntuu että etukäteen harjoiteltuja reploja ja eleitä toistetaan kyllästyneenä ja rutiinilla toivoen, että keikka olisi jo ohi. Sellainen syvempi vuorovaikutus, jossa bändi ja yleisö olisivat yhdessä osa suurempaa kokonaisuutta, jäi enimmäkseen syntymättä. Laulaja Eric Adams tuntuu pitävän yksin yllä vuorovaikutusta yleisön kanssa: ottaa katsekontaktia, flirttailee eturivin kanssa ja näyttää aidosti viihtyvän lavalla ja nauttivan siitä, mitä tekee. Rumpalilla näytti myös olevan ajoittain hauskaa, mutta samaa ei voi sanoa kielisoittajista. Kitaristi näytti todella sairaalta, ja vaikka minulle vakuutettiin hänen näyttäneen samalta parikymmentä vuotta, epäilin silti ankaran kamerakiellon johtuvan esimerkiksi siitä, että mies riutuisi kuoleman kielissä. Ainakaan showssa ei ollut mitään sellaisia elementtejä, joiden tallentaminen kameralla spoilaisi tulevan keikkanautinnon muilta. Ellei kuvauskiellon syy sitten ollut esimerkiksi siinä, että Grumpy Catin näköisen DeMaion botoxit olisivat viurahtaneet vinoon viime piikillä tai jotain vastaavaa. Turhamaisuus olisi kyllä aika turha syy ikääntyvältä bändiltä kieltää valokuvaus. Ovathan vuodet tuoneet vain lisää särmää ja luonnetta monen muun vanhan sotaratsun olemukseen, eikä ikääntymiseltä lopulta välty kukaan.
Tietysti jollain tasolla oli siistiä, että DeMaio oli monologiaan varten opetellut suomea, mutta toisaalta sekin alleviivasi tiettyä ulkokohtaisuutta - että puheen pito ei kuulu keikkoihin siksi, että olisi jotain sanottavaa, vaan se on ulkoaopeteltujen replojen toistelua. Luultavasti samat jorinat toistuvat keikasta toiseen, vaikka kieli tai esityksen intensiteetti vaihtelisivat. Siinä vaiheessa kun bändi keskeytti soittamisen kesken Manowarriorsin ja marssi lavalta jonkun eturivissä sattuneen hässäkän vuoksi, jatkaakseen vasta tilanteen rauhoituttua, syntyi hetkeksi illuusio jonkunlaisesta yhteisöllisyydestä tai välittämisestä. Sekin tosin särkyi, kun seurueen vanhat fanit kertoivat senkin olevan vain näytelmä, joka toistuu joka keikalla. No, se esitettiin vielä sen verran intensiivisemmin kuin muutamat muut temput, että ensikertalaiselle se vaikutti jopa uskottavalta. Eikä tosiaan haitannut, että sen jälkeen intensiteetti soitannossakin parani, mutta keikka loppui juuri kun tuntui että homma alkoi pelittää.
.
.
.
Ja mikä siinä muuten on, että "ihan kiva, mutta parempikin olisi voinut olla" on niin paljon vaikeampi pukea sanoiksi kuin suurempia tuntemuksia suuntaan tai toiseen herättänyt? Meinasi tähän kompastuskiveen tyssähtää tämäkin blogi heti alkuunsa, vaikka tämän kirjoittamisen piti olla rentoa ja kivaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti