Uuden vuoden ja uuden kymmenluvun keikkaelämykset pääsi korkkaamaan vanha kunnon
Swallow the Sun. Olipa kyseessä samalla yhtyeen 20-vuotista taivalta juhlistavan kiertueen keikka, joten siinä oli merkkipaalua kerrakseen. Ja kyllä, tuon 20 vuoden aikana on ehkä muutaman kerran tullut Swallow the Sun livenä nähtyä!
Sitä nyt voi sitten hiukan arpoa, pitäisikö tämän illan anti laskea yhdeksi vai kahdeksi keikaksi, koska se sisälsi kaksi erillistä settiä väliajalla.
Ensimmäiseksi soitettiin Songs From The North II kokonaisuudessaan jousikvartetin kanssa. Muutama vuosi on välissä kulunut, eikä Songs From The North-triplan akustinen levy ole levynä tullut emotionaalisesti sen läheisemmäksi, mutta ehkä sen definitiivinen muoto onkin elävä. Keikoilla se on kuulostanut hyvinkin nautittavalta, ja eri tavalla tunteisiin käyvältä.
 |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
|
Harmillisesti Apollossa miksaus ainakin lavan viereen jättää toivomisen varaa, sillä rummut ja basso enimmäkseen hautaavat jousikvartetin, jonka mieluusti olisi kuullut selkeämminkin. Toki tietysti kauempana lavasta saattoi sointi olla sointuisampi. Sekin käväisi mielessä, että onpa Apollon pikkuisella lavalla nähty varsin suuria spesiaalikokoonpanoja!
 |
| Swallow The Sun, 14.2.2020 |
|
Kokonaistunnelma oli tällä kertaa myös entistä goottilaisempi, muistutellen kalpeina kaikuina kuulokuvista vuosituhannen taitteen molemmin puolin, siinä missä materiaali itsessään muistuttaa ajallisesti läheisemmästä ajasta.
 |
| Swallow The Sun, 14.2.2020 |
|
- - -
Etukäteen netissä oli saanut äänestää suosikkikappalettaan jokaiselta levyltä, ja toisen setin settilista koostui sitten näistä yleisöäänestyksen voittajista. Miinus Songs From The North II, joka juuri soitettiin kokonaisuudessaan, ja coverit oli myös rajattu äänestyksen ulkopuolelle, kun jotkut äänestäjät kaipailivat niitä mukaan. (Niin, Swallow the Sun on sinänsä tehnyt These Low Landsista sen verran omansa, että aivo nyrjähti kun jossain vaiheessa tuli muistutus että sehän on itse asiassa Niskalaukaus-cover. Ja ainahan sitä voi hekumoida ajatuksella, menisikö esimerkiksi internet rikki, jos nykypäivän StS soittaisi keikalla Solituden ja hommaisi Albertin duetoimaan, ja joku paikalla olija siitä tallenteen tuuttaisi kaikelle kansalle...) Monet settiin päätyneet kappaleet ovat entuudestaankin paljon keikoilla soitettuja, ja oma valintani suosikkikappaleeksi joltain levyltä olisi eronnut yleisestä mielipiteestä joissain tapauksissa. (Tosin luultavasti jos laatisin definitiivisen unelmalistan siitä, mitä tällä keikalla olisin erityisesti halunnut kuulla, tämä blogipostaus jumittaisi julkaisematta vielä kesäkuussakin, joten ehkä on syytä jättää sikseen. Olisiko kultakin levyltä ihanin se isoin hitti, vaiko kenties se salarakas josta kukaan muu ei ikinä intoile, haluaisinko kuulla sen jonka olen jo lukemattomia kertoja ennenkin kuullut vai sittenkin jotain, mitä en ole kuullut vuosiin...) Toisaalta olipa mukana odottamattomiakin hetkiä. Plague of Butterfliesin rypistys löi lähes ilmat pihalle ja kuulosti äkkiä avautuneelta portaalilta toiseen aikaan ja paikkaan. Ja toisaalta toiselle kuulijalle juuri se usein soitettukin kappale voi olla ajan ja paikan ankkuri aivan toisin kuin toiselle kuulijalle siinä vieressä. (Arvostin
Infernon arviota saman kiertueen toisesta keikasta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaankin tavoitti jotain yleistä, sanoittamalla pitkään mukana kulkeneen musiikin herättämiä tuntemuksia.)
 |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
|
Tietysti on arvostettava myös pysyvyyttä - kun DJ laittaa soimaan Laura Palmer's Themen, on syytä järjestäytyä salissa sille paikalle, josta keikan aikoo seurata. Swallow päättää varsinaisen setin. Apollon lavalta ei poistuta ja palata takaisin, joten encore soitetaan suoraan putkeen. Basistilla on antelias kaula-aukko. On se hyvä, että jotkut asiat pysyvät samoina tässä muuttuvassa maailmassa.
 |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 | |
Juhlakeikan yhteydessä on yleensä myös aina hyvä hetki muistella sitä ensimmäistä keikkaa viereisessä osoitteessa. Niin tälläkin kertaa. Ensin settien välissä kaverin kanssa, ja keikan aikana myös bändin toimesta. Taisin aikanaan kymmenvuotisjuhlakeikasta kirjoittaessa ja Haista!-lehden keikkarapsaa siteeratessa miettiä, pitäisikö 20-vuotisjuhlakeikasta kirjoittaessa siteerata niitä Haista!-lehden rapsaa edeltäneitä alkuperäisiä muistiinpanoja, koska ne ovat edelleen tallessa. Tosin sekin pohdinta tuntuu olleen niin äskettäin, että ehkä panttaan niitä muistiinpanoja ainakin seuraavaan juhlakeikkaan asti! Se niistä kuitenkin tuli selväksi, että vaikutus oli ollut syvä jo ensimmäisestä kerrasta asti.
 |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 | |
Ja kun tälläkin tuoreimmalla keikalla jokainen basson jyrähdys tuntuu kuin tuli ja jää virtaisivat suonissa yhtä aikaa, on myös helppo ymmärtää, miten ja miksi jo ensimmäisen kerran vaikutus oli niin suuri. Swallow the Sun on aina livenä hyvin fyysinen kokemus, vaikka se kokemuksen fyysisyys pakenisi sanoja sitä ylös kirjoittaessa.
 |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 | |
Toinen helposti sanoja pakeneva elementti on musiikin tuottamat visuaaliset mielikuvat. Encoreksi ilman lavaltapoistumista soitettu Here On The Black Earth tämänkertaisten keikkamuistiinpanojen mukaan kuulostaa Avatarin (elokuvan, ei bändin) maailmanpuulta, mutta hetken ohi mentyä mielikuvaa on vaikeampi enää tavoittaa.
 |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 | |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti