Sanoja ja kuvia koetuista keikoista, Haista!-lehden hengessä ja muistoa kunnioittaen. (Eli toisin sanoen yritän pitää tämän yhtä matalan julkaisukynnyksen paikkana harjoitella arkkitehtuurista tanssimista, enkä takaa minkäänlaista tasalaatuisuutta.)
(Tuli mieleen, että tämäkin blogi saattaisi vaikuttaa vähän elävämmältä, jos muistaisin joskus kuvittaa ja postata edes ne luonnoksen asteelle ehtineet tekstit, jotka joissain tapauksissa olen kirjoittanut suoraan keikan jälkeen keskellä yötä. Niin kuin tämän. Sovitaanko vaikka, että myöhemmät lisäykset kursivoin, mutta muuten mennään sillä luonnostahdilla.)
Earthbound Machine oli raskas mutta hilpeä - siellä ne mastodontit piehtaroitsee ruoholaitumilla! Laulaja kuulosti aluksi suorastaan kainolta ja ääni aukesi vasta keikan kuluessa.
Earthbound Machine 4.10.2013
Mansion löi alkuun vastaavasti synkempää tunnelmaa, mutta valahti pian vähän kasvottomaksi occult rock-meiningiksi. Keikan loppuvaiheessa tuli kuitenkin yllättäviä helmiä, (toiseksiviimeisessä?) doomahtavammassa kappaleessa oli ahdistava tunnelma, ja viimeinen jumituskappale herkesi suorastaan hurmioituneisiin sfääreihin. Ehkä hedelmällisin maasto löytyy näistä suunnista? Tai ehkä bändi vaatii lisää ja perehtyvämpää tutustumista.
Mansion 4.10.2013 Kokoonpano oli niin laaja, ettei mahtunut samaan kuvaan.
Mansion jäi kyllä jälkikäteen mielen pohjalle kummittelemaan varsin pitkäksi aikaa. Lahkolaiskonsepti on sopivan mielenkiintoinen ja jopa pelottava temaattiseksi lähtökohdaksi - ja toisaalta, esityksen vähäeleisyys, jossa vain saarnaaja nousee esiin, myös istui hyvin teemaan.
Mansion 4.10.2013
Toki naislaulajaansa henkilöityviä ja musiikillisesti muun muassa protoheavysta, progesta ja muusta vanhemmasta rokista ammentavia yhtyeitä tulee helposti verrattua toisiinsa, koska melko ahtaissa raameissa tuntuu olleen varsinainen tyylilajin buumi - mutta toisaalta materiaalia ensimmäisen kerran keikkatilanteessa kuunnellessa ei välttämättä edes kiinnitä huomiota niihin yksityiskohtiin, joista samankaltaisuuksien sijaan syntyvät yhtyeiden eroavaisuudet. Kyllä, tämä vaatisi musiikillisesti lähempää tutustumista. Varsinkin jos ja kun soundipolitiikka rajasi sekin osaltaan kuulokuvia. Jotenkin, jälkikäteen ajatellessa tuntuu yksinomaan sopivalta, että siinä missä vaikkapa jonkun Jess And The Ancient Onesin maailmallisen riettaat, tanssilava-after-dark-henkiset kappaleet avautuvat lopulta varsin helposti, äärimmäisen ankaraa ja sisäänpäinkääntynyttä lahkoa teemoissaan syleilevä Mansion myös kuulostaa vaikeammin lähestyttävältä.
Mansion 4.10.2013
No mutta! Heijasteleeko taustoja laulaneen kielisoittajan olemus (kenties vähän yli-ikäisessä muodossa) Kartanolaisuuden lapsisaarnaajia? Vai voi kauhistus, luuraako siellä yleisessä somuudessa SYNTI?
Lord Vicar 4.10.2013
Lord Vicar oli särmikäs ja runttasi settinsä läpi suorastaan vauhdikkaasti, raivoisan ohella. Vaikka toki Funeral Pyressä koettiin hempeitä hetkiä. Soundit olivat makuuni turhan diskanttivoittoiset tällä kertaa, ja ilmeisesti muutkin bändit olivat hiukan soundiongelmista kärsineet, joskaan vieraammalla materiaalilla eivät pistäneet korvaan niin selkeästi.
Kukaanhan ei halua kuulla festareiden kohdalla listausta missatuista bändeistä, tai typeristä syistä, joiden takia niitä on missattu, mutta jokunen eeppinen typärehtiminen ja siitä seurannut missaus viikonlopun varrelle osui. Ihan ensiksi tuli tietenkin uhrattua Cataleptic kapitalismin alttarille - samoin kuin kaikki sitä edeltäneet bändit ja osan sen jälkeisistäkin. Töistä kotiin ja kotoa Kauppatorille ei vaan päässyt tarpeeksi nopeasti - ja huonolla tuurilla Kauppatorilla joutui odottelemaan bussia melkein tunnin, vaikka muihin aikoihin festaribussien vuoroväli oli huomattavasti lyhyempi. Mitä lienee matkan varrella sattunut...
Morrigan, Hammer Open Air
19.7. 2013
Bathorysta innoituksensa saanut Morriganin dynaaminen duo oli siis ensimmäinen bändi, jota festareilla pääsin näkemään. Eikä vanha hyvä Hammerin perinnekään katkennut - joka vuosi festareilla on satanut, ainakin vähän, ja tänä vuonna myös roima vesisade ehti paikalle juuri Morriganiksi. Vaan mikäs oli loppukeikkaa katoksen suojista tiiraillessa, ja kun ottaa huomioon näitä nurkkia vaivanneen kuivuuden, kesän lykätessä helleaaltoa helleaallon perään, olisi kenties hyvä jos Hammereita olisi jopa useammin kuin kerran kesässä.
Morrigan, Hammer Open Air
19.7. 2013
Stormheit
Hammer Open Air 19.7.2013
Stormheit ei ilmeisesti ole oikeistolaisen kansallismielisyytensä kynttilää mitenkään vakan alla pitänyt. Musiikillisen innoituksensa sekin on hakenut tallenteista päätellen varsin voimakkaasti Bathorysta, vaikkakin livenä toteutus oli punkimpi, ja suomeksi laulettuihin lyriikkoihin on sitten haettu vaikutteita myös Eino Leinosta ja suuremmista folk-vaikutteistakin olen kuullut ainakin huhuja. Niinpä hämmennykseni bändiä ensi kerran livenä todistaessa oli suuri, kun osa suomeksi lauletuista kappaleista kuulostikin rytmitykseltään ja instrumentaatioltaan suorastaan Aki Sirkesalolta. Mikä perverssi yhdistelmä! Se tosin on sanottava, että laulaja näyttää huomattavasti paremmalta kuin kuulostaa. Jos pelkkien ideologisten kannattajien sijaan havitellaan laajempaa kansansuosiota, lienee syytä laittaa laulaja laulutunneille oppimaan muitakin ääntelytapoja kuin ponnetonta käninää nuotin lähimaastoissa. Tai hommata kulisseihin parempi laulaja hoitamaan ääntelyt, jos nykyisen tarkoitus on lähinnä aukoa suutaan ja vakuuttaa yleisö siitä, että juuri tämän aatesuunnan bileissä on tarjolla näyttäviä blondeja. Lavarekvisiittanaan Stormheitillä oli Suomen liput, jotka kaatuilivat vähän väliä häpeällisesti nurin pitkin lavaa. Innokkain ja äänekkäin palaute yleisöltä vaikuttikin koskevan juuri lippujen kuntoa ja tilaa. Tekstiileillä tosin näytti olevan vähän huono päivä muutenkin, sillä joku yritti yleisön joukossa aloitella innokkaasti housutonta moshpittia saamatta yhtään vastakaikua.
Stormheit ja harvinainen hetki - liput yhtä aikaa pystyssä kameran valotuksen ajan!
Hammer Open Air 19.7. 2013
Gorgoroth kuulosti varsin oivalta ja painovoimaa uhmaavissa naularannekkeissa olisi riittänyt katsottavaa.
Gorgoroth
Hammer Open Air 19.7.2013
Suurin osa setistä tuli kuitenkin todistettua pelkin korvin ruokajonosta käsin, ja seuraava bändikin ehti aloitella ennen kuin oli eväät käsissä. Viime vuonna Hammerin ruokakojun kasvispyttäri oli todella hyvää ja täyttävää, joten olin tällä kertaa varautunut ostamaan kannatuksen vuoksi ruokani festarialueelta, enkä suuremmin varannut eväitä mukaan. Kun tällä kertaa päivän kasvisruoka-annos olikin pienehkö hampurilainen, joka lisäksi vaati pitkän jonotuksen viilenevässä illassa, voisin luonnehtia ruokatarjontaa jossain määrin pettymykseksi. Ja siihen nähden, miten hyvät ja toimivat järjestelyt Hammerissa muuten on, jostain sämpylän jonottamisesta valittaminen tuntuu vähän hävettävältä - mutta ruokajonot näyttivät vain kasvavan lauantaina, kun useammille rymyilijöille tuli nälkä. No, mainittakoon tasapainon vuoksi esimerkkinä festarielämää huomattavasti mukavoittavasta onnistuneesta järjestelystä vaikkapa huomattavan siistit vessat, joita on riittävästi niin ettei tarvitse jonottaa, ja joissa riittää paperia ja käsidesiä koko festareiden ajan.
Candlemass, Hammer Open Air
19.7. 2013
Perjantai-illan pääesiintyjä ja itselleni myös päivän odotetuin bändi oli tietenkin Candlemass uudella laulajallaan. Tosin jossain vaiheessa hahmotin, että itse asiassahan olen nähnyt Mats Levenin Candlemassin kanssa lavalla aikaisemminkin - Sweden Rock-risteilyllä duetoimassa silloisen päälaulajan ”Solitude Aeturnus-mies” Robert Lowen kanssa. (Tai tarkemmin sanottuna taustoja laulamassa - no, kuitenkin.) Laajemmassa roolissa mies paljastui varsin monipuoliseksi äänenkäyttäjäksi. Ja kokonaisuutena bändi kuulosti ilahduttavan painavalta!
Candlemass, Hammer Open Air 19.7. 2013
Jälkikäteen harmitti eniten se, että odottelin videoklippiä varten itsestäänselvintä hittiä Solitudea, joka soitettiin tietenkin vihoviimeisenä, jolloin keikka lienee jo vaatinut veronsa laulajalta - ja enemmän äänessä onkin yleisö.
Jälkikäteen harmitti ylipäätään videoklipin kuvaaminen erityisesti siksi, että sen siirtäminen kameralta koneelle osoittautui seuraavana päivänä yllättävän monipolviseksi ja haasteelliseksi hommaksi, ja koneen kanssa töhöillessä aikaa kului sen verran, että lauantaina hyvin sujuvasti sujuneista kuljetuksista huolimatta missasin Abhorrencen kokonaan!
RAM, Hammer Open Air
20.7. 2013
Abhorrencen jälkeen soittaneelta ruotsalaiselta RAMilta tuli sen sijaan nähtyä lähes koko setti. Reippaasta ja uhokkaasta meiningistä tuli hakematta mieleen Judas Priest, mutta myös hitaampi materiaali toimi hyvin luoden painostavan tunnelman ja esitellen monipuolisempaa osaamista. Levy meni hankintaan, ja myöhemmin siltä paljastui, että tuo painostava eepos oli ilmeisesti Suomen sotahistoriaa luotaava ”Suomussalmi”. Ilmanko taas lippu liehui!
RAM, Hammer Open Air
20.7. 2013
Skyforger, Hammer Open Air 20.7. 2013
Skyforger, Hammer Open Air
20.7. 2013
Skyforger, Hammer Open Air 20.7. 2013
RAMin jälkeen toisella lavalla pääsi ääneen vanha tuttu ja jo odotettukin Skyforger, joka tällä kertaa esitteli äärimetallisempaa puoltaan. Pillit ja kanteleet oli jätetty kotiin ja kokoonpanoa karsittu sen mukaisesti, mutta levyiltä tutut pillimelodiat soivat kitaroillakin komeasti. Skyforger ei tosiaankaan liimaa pillimelodioita koristeeksi, vaan säveltää myös folk-elementtinsä toimimaan yhtä hyvin kitaroin kuin pillein. Ja toisaalta osa juuristaan yhtyeellä on syvällä blackmetallissa, vaikkeivät muutkaan äärimetallin suuntaukset ihan vieraita lie - etenkin komea ”Caur Aizsaules Vartiem” soi suorastaan doomahtavasti. Showssa oli hurja energialataus kuten aina, ja erityisesti basisti Zirgs riehui kuin riivattu ympäri lavaa. Laulaja puolestaan yllätti spiikkaamalla osan kappaleista suomeksi. Mitä lueskelin muiden kritiikkejä festareiden jälkeen, Skyforger näkyi tehneen hyvän vaikutuksen moneenkin bändin aikaisemmin syystä tai toisesta missanneeseen festarikävijään. Mielellään vuosikausia marginaalissa puurtaneelle ja oman linjansa pitäneelle bändille soisin vähän laajempaakin menestystä - on sääli, jos selkeästi itsensä kuuloinen bändi, joka on yksi genren pioneereista, kärsii toisen ja kolmannen polven lähinnä toisiaan siteeraavien hilipatihippan-retkueitten folkmetallille tuomasta huonosta maineesta.
Bulldozer, Hammer Open Air 20.7. 2013
Ruuanhakureissu festarialueen ulkopuolelle yhdistettynä sosiaaliseen toimintaan venähti jotenkin niin, että ennestään vierasta nimeä Sighiä tuli kuunneltua porttien ulkopuolelta, että ”onpas näillä hyvät bassot” ja ”tämähän kuulostaa ihan rokkaavalle, vaikka tämän piti olla jotain avantgardea, mennäänkö jo katsomaan?” Seurueen viivyttelystä johtuen ”katsomaan” päästiin sitten siinä vaiheessa, kun veren ja kukikkaan vaaleanpunaisen aamutakin peittämä naisihminen kantoi kalloilla koristellulta lavalta pois saksofonia ja keikka oli ilmeisen ohi. Siinä vaiheessa kävi ilmi, että se keikka olisi ollut varmasti myös näkemisen arvoinen...
Hell, Hammer Open Air 20. 7. 2013
Hell, Hammer Open Air20. 7. 2013
Hell, Hammer Open Air 20. 7. 2013
Näkemisen arvoinen kuulemisen lisäksi oli myös seuraavana soittanut 80-luvulla perustettu ja vasta nyt debyyttilevynsä julkaissut brittibändi Hell. Showkin oli selvästi viimeisen päälle hiottu kielisoittajien yhtenäisiä esiintymisasuja ja koreografioita myöten. Persoonallisella äänellä varustettu laulaja sinkoili ympäriinsä kuin elohopea ja ehti varsinaisen laulajan roolinsa lisäksi kirmata lavan poikki myös ruoskittavana pimeän messiaana ja ruttonaamiossa kuoleman kelloa kalistaen. Katseen vangitseva mutta ilmeisen vaikeasti kameralla vangittava keulakuva! Hellin taustakankaiden kuvat, jotka muistuttivat kirkkojen lasimaalauksia kaikessa muussa paitsi päähenkilössään, olivat myös kiinnostavat - samaan aikaan viehättävän vanhanaikaiset, kuin tuulahdus jostain toisesta ajasta, ja kuitenkin jollain oudolla tavalla rienaavamman oloiset kuin jonkun perusbläkkibändin banaalit kirjojenrepimiset ja teurasjätteet - niin maallistuneessa yhteiskunnassa kuin eletäänkin. Yleisvaikutelma Hellistä kaikessa visuaalisuudessaan ja dramaattisuudessaan oli jotenkin perustavaa laatua goottilainen, vaikka musiikki olikin ehtaa ja perinteikästä heviä.
Hell, Hammer Open Air 20. 7. 2013
Hell, Hammer Open Air 20. 7. 2013
Hellin keikka oli niin hengästyttävä elämys, että seuraavana soittaneen Secrets Of
The Moonin haikeat hetket menivät jossain määrin ohi.
Secrets Of The Moon
Hammer Open Air, 20. 7. 2013
Venom, Hammer Open Air 20.7.2013
Illan pääbändi Venom oli svengaava ja viihdyttävä tihkusateessa leimuavine pyroineen, ja Kronos näytti mitä suurimmassa määrin menninkäiseltä. Kiire bussille leikkasi osaltani osan setistä, mutta olihan sitä jo päivän aikana hauskaakin ehditty pitää.
Voinen myöntää suoraan, että Dreamtalen erittäin iloinen powermetalli on jonkin verran oman mukavuusalueeni ulkopuolella. Mutta toisaalta, onhan retkueen viimeisin ”World Changed Forever” varsin mainio lätykkä.
Dreamtale 24.5. 2013
Jotain riemastuttavalla tavalla perverssiä on yhtyeen tavassa yhdistellä kappaleissaan jopa tai melkein tunnistettavia kaikuja hyvin vaihtelevista lähteistä hitikkääksi sekametelisopaksi, jossa muun muassa Sylvian joululaulu ja Boney M:n Rasputin kohtaavat. Koska keikka sattui sopivasti samalle viikolle Euroviisujen kanssa ja ne karkelot ovat menneet melkoiseksi lainaamisen taiteeksi lähivuosina, tuli tietysti leikittyä myös ajatuksella, pyyhkisikö sillä areenalla Dreamtalen pääsäveläjä lattiaa kaikilla niillä ruotsalaissäveltäjillä, joilta puoli Euraasiaa ostaa edustuskappaleensa. No, leikki sikseen.
Dreamtale 24.5.2013
Hilpeys oli keskeisin keikkaa määrittävä tekijä - musiikista laulajan rapukävelyyn ja soittajien korviin venyviin suihin saakka. (Tosin kameralla osoitettuna kaikki vetäisivät äkkiä yrmeät ilmeet naamalleen - mikä oli todistettava.)
Heti kameran huomattuaan ilmeet muuttuivat tälläisiksi.
Dreamtale 24.5. 2013
...vaikka muuten ilmeet olivat suunnilleen koko ajan tällaisia.
Dreamtale 24.5. 2013
Tosin se hieman rajoitti hilpeyttä, että uusimman levyn nimikappaleen muodostama haikea suvanto ansaitsi sytkärinheiluttelua, ja uskollisesti jo vuodesta 2006 palvelleesta keikkasytkäristäni loppui sytytysneste!
Dreamtale 24.5. 2013
Dreamtale 24.5.2013
Keikalla soitettu materiaali oli odotetustikin painottunut uusimpaan levyyn, mutta välipaloja oli ilmeisesti koko tuotannon ajalta.
Hempeä kaverikuva.
Dreamtale 24.5. 2013
Dreamtale 24.5.2013
Dreamtale 24.5. 2013
Illan toisena soittanut Mad Hatter’s Den oli jokin Taage Laihon projekti. En ole koskaan jaksanut mistään Kilvestä innostua, mutta tämä bändi osoitti kuitenkin, että äänessä on tekijämies.
Mad Hatter's Den 24.5.2013
Covereina Mad Hattter’s Den soitti Iron Maidenia ja Rainbowta - ja omakin materiaalinsa kumarteli noille esikuville.
Mad Hatter's Den 24.5.2013
Mad Hatter's Den 24.5.2013
Mad Hatter's Den 24.5.2013
Jotenkin nimen perusteella musiikin olisi voinut kuvitella sisältävän enemmän sellaista hillittömyyttä tai irroittelua, miltä covervalinnoissa kuulosti Gates of Babylon introineen - mutta aika kiltiltä ja kurinalaiselta se oma materiaali kuulosti.
Tämänkin bändin voisi kuitenkin tsekata toistamiseenkin, jos sopivaan saumaan kohdalle osuu.
Nyt on myönnettävä, että odotukseni Manowaria kohtaan olivat varsin korkealla, ja on myös myönnettävä, että ne eivät varsinaisesti täyttyneet. Odotin, että bändi olisi ollut jotenkin elämää suurempi ja meininki jotain ihan mahtavaa ja veljellistoverillisfanaattista.
Ennakko-oletuksiini lienee vaikuttanut erityisesti muudan Krisiunin keikka takavuosilta, kun parempi puoliskoni ihaili Krisiunin olleen ”kuin Manowar” bändin kiitellessä vuolaasti yleisöään - kuinka ilman faneja ei olisi skeneä tai ylipäätään yhtään mitään. Toki Manowarinkin repertuaariin kuuluu palopuheita faniuden voimasta, mutta siinä missä Krisiun on itse osa samaa skeneä kuin faninsa, Manowar tuntuu pitävän itseään fanejaan parempina ihmisinä. Aina ei ihailun syyksi riitä se, että sallii muiden ihailevan itseään, vaan ihailun joutuu ansaitsemaan. Sitäpaitsi tuona takavuosien tiistai-iltana Krisiun soitti aivan pahuksen tiukan keikan. Tänä maaliskuisena torstaina kuitenkin Manowarin keikassa oli harmillista rutiinivedon makua, ja falskiuden peikko kummitteli alati läsnä.
Älkää toki ymmärtäkö väärin - keskimäärin keikka oli varsin viihdyttävä, ja loppua kohden tunnelma jopa parani. Kuitenkin jotain jäi puuttumaan - niin että encoren viimeisen piisin tiukkuus ei tuntunut keikan kliimaksilta, vaan jätti haikean olon: Olisivatpa ne soittaneet koko keikan näin! Ja mitä tulee falskiuteen - toki Manowarin imagoon olennaisesti kuuluva uho ja pullistelu lyö yli monin tavoin, mutta parhaimmillaan itsetietoisesti silmää vinkaten, kutsuen kuulijan ja katsojan mukaan leikkiin. Pahimmillaan uho kuitenkin on kuin tyhjien tynnyreiden kolinaa - itse asetettu pakko soittaa kaikkein kovimmilla volyymeillä syö musiikista dynamiikkaa, ja se mainittu falskiuden peikko vaanii erityisesti siellä, missä tuntuu että etukäteen harjoiteltuja reploja ja eleitä toistetaan kyllästyneenä ja rutiinilla toivoen, että keikka olisi jo ohi. Sellainen syvempi vuorovaikutus, jossa bändi ja yleisö olisivat yhdessä osa suurempaa kokonaisuutta, jäi enimmäkseen syntymättä. Laulaja Eric Adams tuntuu pitävän yksin yllä vuorovaikutusta yleisön kanssa: ottaa katsekontaktia, flirttailee eturivin kanssa ja näyttää aidosti viihtyvän lavalla ja nauttivan siitä, mitä tekee. Rumpalilla näytti myös olevan ajoittain hauskaa, mutta samaa ei voi sanoa kielisoittajista. Kitaristi näytti todella sairaalta, ja vaikka minulle vakuutettiin hänen näyttäneen samalta parikymmentä vuotta, epäilin silti ankaran kamerakiellon johtuvan esimerkiksi siitä, että mies riutuisi kuoleman kielissä. Ainakaan showssa ei ollut mitään sellaisia elementtejä, joiden tallentaminen kameralla spoilaisi tulevan keikkanautinnon muilta. Ellei kuvauskiellon syy sitten ollut esimerkiksi siinä, että Grumpy Catin näköisen DeMaion botoxit olisivat viurahtaneet vinoon viime piikillä tai jotain vastaavaa. Turhamaisuus olisi kyllä aika turha syy ikääntyvältä bändiltä kieltää valokuvaus. Ovathan vuodet tuoneet vain lisää särmää ja luonnetta monen muun vanhan sotaratsun olemukseen, eikä ikääntymiseltä lopulta välty kukaan.
Tietysti jollain tasolla oli siistiä, että DeMaio oli monologiaan varten opetellut suomea, mutta toisaalta sekin alleviivasi tiettyä ulkokohtaisuutta - että puheen pito ei kuulu keikkoihin siksi, että olisi jotain sanottavaa, vaan se on ulkoaopeteltujen replojen toistelua. Luultavasti samat jorinat toistuvat keikasta toiseen, vaikka kieli tai esityksen intensiteetti vaihtelisivat. Siinä vaiheessa kun bändi keskeytti soittamisen kesken Manowarriorsin ja marssi lavalta jonkun eturivissä sattuneen hässäkän vuoksi, jatkaakseen vasta tilanteen rauhoituttua, syntyi hetkeksi illuusio jonkunlaisesta yhteisöllisyydestä tai välittämisestä. Sekin tosin särkyi, kun seurueen vanhat fanit kertoivat senkin olevan vain näytelmä, joka toistuu joka keikalla. No, se esitettiin vielä sen verran intensiivisemmin kuin muutamat muut temput, että ensikertalaiselle se vaikutti jopa uskottavalta. Eikä tosiaan haitannut, että sen jälkeen intensiteetti soitannossakin parani, mutta keikka loppui juuri kun tuntui että homma alkoi pelittää.
. . . Ja mikä siinä muuten on, että "ihan kiva, mutta parempikin olisi voinut olla" on niin paljon vaikeampi pukea sanoiksi kuin suurempia tuntemuksia suuntaan tai toiseen herättänyt? Meinasi tähän kompastuskiveen tyssähtää tämäkin blogi heti alkuunsa, vaikka tämän kirjoittamisen piti olla rentoa ja kivaa...
Illan avannut Cataleptic on tullut jollain aikaisemmalla keikalla koettua hyväksi, joten ajattelematon viivyttely liikkeellelähdössä kostautui harmillisesti, kun ehdin näkemään Catalepticin setistä viimeisen biisin. Olisihan tuota kuunnellut pidempäänkin, sillä mielestäni hidas ja raskas musiikki on parasta nautittuna livenä, koko rusentavan painonsa voimalla. Niin jyrisi Cataleptickin kuin ukkonen narkoosissa, äänenvoimakkuus luissa ja ytimissä (ja salin lattiassa) resonoiden, ja jätti jälkeensä mieliteon katsastaa bändi taas uudestaan joskus myöhemmin.
Swallow The Sun 5. 4. 2013
Swallow the Sun jatkoi vyörytystä, eikä päästänyt kuulijaa yhtään sen helpommalla, vaikka settiin olikin valikoitunut suoranaisen hidastelun sijaan enemmän jo nopeampaa pieksentää.
Swallow the Sun onnistuu yhdistämään äärimmäisen raskauden ja äärimmäisen herkkyyden toisiinsa hyvin kiehtovalla tavalla. Lisäksi ilahdun pienistä yksityiskohdista - ”night creatures”-rääkäisy munkkikuoron päälle Emerald Forest And The Blackbirdin nimikappaleessa kuulostaa joka kerta yhtä hurmiolliselta, niin levyltä kuin livenä.
Emerald Forest
Swallow the Sun 5.4. 2013
Lisäksi olen myös pitänyt kovasti siitä, että keikka on intron ja outron rajaama kokonaisuus. Kun aiemmin keikan introna ja outrona toimivat Twin Peaksin alku- ja lopputunnarit, keikan tarjoama musiikillinen matka oli kuin TV-sarjan jakso. Nyttemmin introna ja outrona toimivat iskelmät vievät matkalle kauemmas menneisyyteen, kansallisen alitajunnan poluille. Sininen uni Tapio Rautavaaran klassikkotulkintana perustelee introna paikkaansa jo viimeisimmän levyn taustatarinan innoittajana, ja outroksi valittu Topi Sorsakosken ja Agentsin Varjojen yö viiltävässä haikeudessaan tuo esiin sen, miten moni suomalainen metallibändi on myös Agentsin perillinen. Kaikuja siitä kuuluu myös Swallow the Sunissa - ja outro sitoo bändin haikeuden ja synkkyyden osaksi pidempää traditiota. Jotenkin huvittavasti myös lakanoin verhottu Moonspellin rumpusetti lavalla näytti harkitulta osalta konseptia, patsastellessaan taustalla kuin kaapuasuiset jääjättiläiset.
ikoni
Swallow the Sun 5.4. 2013
Swallow the Sun 5.4. 2013
Ehdin mietiskellä ennen keikan alkua, kuinka tänä vuonna tulee täyteen 10 vuotta siitä, kun ensi kertaa näin Swallow the Sunin livenä - ja niinpä lavalta lupailtiinkin myöhemmäksi jonkunlaista juhlakiertuetta asian tiimoilta. Ehkä säästelen mieliteot kirjoittaa jonkunlaista retrospektiiviä sitten siihen ajankohtaan!
Moonspell puolestaan tempaisi kuulijansa musiikillisesti eri maailmaan kuin lämmittelijänsä. Rummut kaikuivat kuin katedraalissa ja musiikki tempoili ja pursui raakaa energiaa.
Moonspell 5. 4. 2013
Moonspell 5. 4. 2013
Moonspell on yhdistellyt musiikissaan piirteitä niin äärimetallista kuin teollisemmasta ja tanssittavasta goottipopista kuulostaen aina itseltään, ja lisäksi osoitti setin puolivaiheille sijoitetun Ataeginan myötä hallitsevansa myös pelimannimeiningin ja kelttisävyjen yhdistämisen samaan soppaan. Kestäviä klassikoita tuottavista biisinkirjoitustaidoistaan huolimatta Moonspell tuntuu silti jääneen jotenkin marginaaliin, kenties jotenkin liian kulmikkaana, karsinoihin mahtumattomana ja arvaamattomana.
Kotamäki ja Ribeiro duetoimassa Opiumia
Moonspell 5. 4. 2013
Toisaalta pieni yllätyksellisyys piristää, eikä bändi nytkään tyytynyt soittelemaan vain vanhoja hittejään (vaikka olennaisimmat toki soitettiinkin), vaan esitti uutta materiaalia reippaasti nostalgiannälkäisimmän yleisönosan huuli pyöreänä seisoskelusta piittaamatta. Okei, ehkä tässä välissä voin myöntää Moonspellin välttäneen tutkaani tehokkaasti ihan liian monta vuotta - edellisen kerran näin bändin livenä Tavastialla 15 vuotta sitten, kun Sin/Pecado oli vasta ilmestynyt samalla viikolla, ja levyä vielä kuulematon yleisö ihmetteli silloinkin huuli pyöreänä uusia biisejä. Linja on siis pitänyt. Ja tällä tuoreemmalla keikalla kaikki valinnat vanhoiltakaan levyiltä eivät olleet niitä ilmeisimpiä, esimerkiksi Sin/Pecadolta soitettavaksi oli valittu silloisten single- tai videohittien sijaan Abysmo, ja ensimmäisenä encorena bändi tarjoili jo kieli pitkällä (vihoviimeiseksi säästettyä) Full Moon Madnessia odottaneelle yleisölle Werewolf Masqueraden. Encoreineen keikka kesti liki kaksi tuntia, mutta energialataus ei missään vaiheessa hyytynyt. Ja toki mieluummin katsastan bändiä, joka yllättää valinnoillaan ja pitää homman mielenkiintoisena itselleen niin, että energiaa riittää jaettavaksi yleisöllekin, kuin rutiineihinsa väsynyttä hittiposetiivia.
Meeeefistooooo!
Moonspell 5. 4. 2013
Ja kuten sanottua, settiin kuului aivan tarpeeksi myös niitä hetkiä, jotka veivät kuulijan tripille niihin aikoihin, kun kasetteja vaihdeltiin kirjekaverien kanssa etanapostitse.
Moonspell 5. 4. 2013
Ja voi, Vampiria on edelleen raivokas ja julma peto, jota nuoremmat ja nynnymmät vampyyriwannabet juoksevat karkuun ihoglitterit karisten. Ties mikä vampyyri on laulaja ja keulakuva Fernando Ribeirokin. Mieshän on näyttänyt ihan samalta jo parikymmentä vuotta, ja vasta nyt alkaa näyttää suunnilleen ikäiseltään.
