South Park, Tampere, 5. 6. 2015

Olen näköjään tullut siihen ikään, että minulle myydään tapahtumia nostalgialla.  Ja kaiken lisäksi vielä tartun siihen syöttiin.

Nostalgiavetoinen iso festari Tampereella, ja vielä samassa paikassa kuin ennenkin - tutut puitteet, vaikka nimi onkin vaihtunut.

Iltapäivän ensimmäinen akti Masterplan ei nyt varsinaisesti vielä nostalgiantajuun vedonnut, paitsi ehkä superkokoonpano-ominaisuuksillaan. Kummastelin, että basisti, jolla oli niin paljon kieliä etten osannut edes laskea, oli shoumiäs western wööldistä, ja sain kuulla että se on muuten Stratovariuksesta ja kitaristi Helloweenistä. Semmoisia shoumiähiä. Bändi oli myös elokuvallinen, sillä laulaja näytti aika tavalla Melkein julkkis-leffan Stillwaterin laulajalta (ehkä se oli se parta- ja asuvalinta), ja kosketinsoittaja häiritsevässä määrin Rocky Horror Picture Show'n RiffRaffilta (vaikka olikin enemmän tukkaa ja vähemmän kyttyrää).

Masterplan 5. 6. 2015

Masterplan 5. 6. 2015

Kosketinsoittaja se vasta olikin shoumiästen shoumiäs, imuroi Jack Danielsia melkoista tahtia, loikki iloisin jänishypyin pitkin lavaa ja huuteli mikrofooniin "aah aah" aina soittaessaan pätkiä huokuvalla dimmu-soundilla. Tai mistäs minä tiedän, josko se soundi lähtikin kosketinsoittajasta eikä niistä koskettimista! Vähän sai myös jännittää, tuleeko se lavalta alas suorin vartaloin kerien, mutta pysyi sentään lavalla setin loppuun saakka. Reipasta setäheviä soitti Masterplan - tosiaan enemmän perinteistä heavya kuin mitään tiluttamiseen tai pehmoiluun kallistuvaa alagenreä.

Masterplan 5. 6. 2015

Alkuiltapäivän yleisö hajaantui kouralliseksi pitkin laajaa kenttää, vaikka varmasti jo siinä vaiheessa oli satoja paikalla. Ehdin hetken iloita isoista tupakoinnin lavan edessä kieltävistä kylteistä ja erikseen merkityistä tupakkapaikoista, mutta ilo oli ennenaikainen, sillä totta kai kieltoa valvottiin tasan päälavan turva-aidalla eikä missään muualla, ja riippuvuudestaan ylpeät korsteenit oikein sauhusivat innosta päästä röyhyttelemään ja huitomaan muita palavilla tumpeillaan siellä yleisön seassa. On se nyt perkele, piikittäisivät nikotiinin suoraan suoneen eivätkä häiritsisi muita! (Ja sitten vielä niiden idolit näyttävät huonoa esimerkkiä. Hyi!)

Masterplan 5. 6. 2015

Masterplan 5. 6. 2015
Loppukumarrukset

Iltapäivän hajaannus iski ja seuraava bändi, jota seuraamaan tuli palattua festarialueelle, olikin sitten Stargazery, joka sijoittui kuultavasti johonkin hard rock - AOR-jatkumon varrelle. Hyvin tyylipuhtaaksi viljeltyjä tilu-lilu-ujel-ujel-kitarasooloja ja paisuteltuja nyyh-nyyh-kertosäkeitä - vain euroviisu-modulaatiot puuttuivat.

Stargazery 5. 6. 2015

Stargazery 5. 6. 2015

Ja viimeiseksi vedetty iskelmä-cover kuulosti rockin sijaan aivan tanssilavameiningiltä. Stargazeryllä oli kuitenkin myös oma, omistautunut yleisönsä, joka näytti olevan aivan pähkinöinä. Vertailukohteeksi mieleen tuli Pretty Maids.

Stargazery 5. 6. 2015

Sen jälkeen olikin aika valua teltasta kohti päälavaa ja Acceptia, jonka aikainen soittoaika jopa hämmensi. Accept tuli todettua kovaksi livebändiksi jo jossain takavuosien Sauna Open Airissa, joten odotukset olivat korkealla - mutta huh huh, silti odotukset paitsi täyttyivät, jopa ylittyivät!

Accept 5. 6. 2015

Accept 5. 6. 2015

Accept on nykyisellään aivan tajuttoman kova livebändi - kuin hyvin öljytty ja äärimmilleen viritetty, kellokoneiston tarkka kone tai massiivinen lokomotiivi, joka käyntiin lähdettyään on pysäyttämätön. Ja lopulta yleisönäkin tuntee olevansa osa valtaisaa, eteenpäin jyräävää koneistoa. Kun ottaa huomioon, millaisissa yskien putputtavissa koneistoissa yleensä arki sujuu rikkana rattaissa, oli Acceptin keikka melko täydellistä irtautumista arjesta.

Accept 5. 6. 2015

Jollain tavalla lämmitti myös se, että Acceptin herkistelyhetki ei sekään ole mikään nyyh-nyyh-nynnyily vaan kunnon jyystöä Princess of the Dawnin merkeissä, slaavilaisen melodian edustaessa sitä herkempää puolta. Samoin Accept heitti kovan haasteen myöhemmin lavan valtaavalle Extremelle, sillä London Leatherboys svengasi enemmän kuin Get The Funk Out ikinä.

Accept 5. 6. 2015

Jossain määrin hilpeää oli pitkätukkaisen kitaristin oma tuulikone - no, kyllähän sitä pehkoa kelpasikin pöllyttää. (Mutta onko väärin vai pelkästään hauskaa, että hevifestareilla huomaa yht'äkkiä pelaavansa euroviisubingoa? Modulaatiot ja tuulikone mainittu!) Acceptin jäsenet myös näyttivät esimerkiksi Stargazeryn jäseniä nuoremmilta, vaikka eiköhän se ikäjakauma mene oikeasti toisinpäin. Voidaanko tästä päätellä, että AOR vanhentaa ja heavy metal pitää nuorena?

Accept 5. 6. 2015

Accept 5. 6. 2015
Loppukumarrukset

Accept olisi yhtä hyvin voinut olla pääesiintyjä, sillä käytännössä millä tahansa bändillä olisi ollut vaikeuksia ottaa lava haltuunsa ja yleisö puolelleen sen jälkeen. Ensimmäiseksi vertailusta kuitenkin kärsi teltassa settiään suoraan Acceptin jälkeen aloitellut Teräsbetoni.  Kaikki oli sinänsä ihan jees ja okei (paitsi stemmat - se, että kaikki stemmoja laulavat jäsenet aloittivat stemmansa eri aikaan, josta seurasi yhteen soinnin sijaan sekamelska, korostui vähän liikaa verrokkina seuraavksi ohjelmassa stemmansa ihan äärimmilleen hionut Extreme), mutta koko ajan tuntui, että jotain jäi silti puuttumaan.  Paremmin toimi Teräsbetoni viime kesänä Manowarin lämppärinä ja haastajana. Teltta oli silti selvästi liian pieni Teräsbetonille, joka soitti Metallitotuus-debyyttinsä 10-vuotisjuhlakeikkaa ja vielä kotiyleisön edessä. Okei - ehkä yksi syy oli myös siinä, että Metallitotuus on kuitenkin varsin simppeli ja tuntuu isoina annoksina vähän yhden vitsin venyttämiseltä, kun taas Manowarin lämppärinä Teräsbetonilla oli mahdollisuus poimia uransa varrelta monipuolisempia biisejä. (Lisäksi tunnelmaa latisti se, että telttaan ei mahtunut vaan piti kauempaa kuikuilla mitähän lavalla tapahtuu, jossa ympärille kertyi taas joku saamarin savupiipputeollisuuskeskittymä.)

Teräsbetoni 5.6. 2015

Teräsbetoni 5. 6. 2015

Illan päätti päälavalla se varsinainen nostalgia-akti Extreme. Suhtautumiseni bändiin on vähintään ristiriitaista - toisaalta se on ensimmäinen bändi, jonka keikalle koskaan menin ja silloin elämyksenä kokonaisvaltaisen mahtava, toisaalta taas oma musiikkimaku kehittyi aivan eri suuntaan kuin bändin musiikki, jonka aikaisempi diggailu alkoi jossain vaiheessa tuntua suorastaan nololta. Ehkä asiaan vaikutti sekin, että olin silloin niin nuori, että musiikista keskustelemisen ja sen herättämien tuntemusten sanallistamisen taitoa vasta opeteltiin, eikä se aina onnistunut.  Tavallaan Extreme edusti myös iloisen 80-luvun viimeisiä kuolonkorahduksia ja sen jälkeistä kollektiivista krapulaa, johon nyykähtivät tukkabändit ja grunge näytti selviävän voittajana - mutta todelliset pidemmän ajan voittajat tulivatkin sieltä maan alta, jossa 80-luku ei edes ollut ollut jatkuvia bileitä, eikä 90-luvun ankeus niin päässyt yllättämään. Extremehän ei edes ikinä ollut ihan varsinaisesti tukkaheviä, mutta ehkä juuri siksi toimi levyillään kuin ilmapuntarin viisari -  Pornograffittin rennosta ja iskevästä hardrockista Three Sides To Every Storyn haahuiluun ja Waiting For The Punchlinen pakotettuun pinnistelyyn.  Ensin pidettiin hauskaa, sitten otettiin kantaa ja lopulta mikään ei enää ollutkaan hauskaa. Taiteellista yritettiin, mutta kiltisti kovin ahtaassa mainstream-karsinassa ja ilmeisen kovat kaupallisen menestyksen paineet niskassa - olisiko niistä lähtökohdista edes voinut onnistua? Nykyisestä perspektiivistä  niitä MTV:n ja suuren teollisuuden dominoimia musiikkimarkkinoita on vaikea edes ymmärtää - olivatko karsinat todella niin ahtaat, vai kaivoiko bändi itse kuoppaansa koittamalla sopeutua kuviteltuihin odotuksiin? Kovin epätasainen biisimateriaali ei varmasti sekään ainakaan auttanut asiaa.

Extreme 5. 6. 2015

Nostalgiakeikalta lienee kuitenkin lupa odottaa iloista meininkiä ja biisien parhaimmistoa? (Vaikka etukäteen käväisikin mielessä myös kauhukuva, että entä jos siellä soitetaankin vain jotain God Isn't Deadia pari tuntia torviryhmällä ja ilman.) Alun Decacence Dance introineen virittikin tunnelman iloiseksi - mitämitä, soittaiskohan nää Pornograffittin kokonaan? Yleisössähän näkyi jopa Pornograffitti 2014-kiertuepaitoja! No, eivät soittaneet - jo toinen biisi oli tunnistamatonta materiaalia, joka kuulosti Aerosmithin ja Politicalamityn sekoitukselta. Sen jälkeen kuitenkin palattiin ruotuun pistämään jalalla koreasti vanhemman materiaalin äärelle. Aerosmithin haamu jäi kuitenkin leijumaan - keikan aikana tuli useampaan otteeseen mieleen, että siitä iloisesta hard rockistakin kuuluu vaikutteena läpi enemmän Aerosmith kuin Queen, vaikka hamalla 90-luvulla Queenin vaikutuksesta Extremeen puhuttiinkin enemmän.

Extreme 5. 6. 2015

Bändi ei juurikaan näytä ulkoisesti vanhentuneen 90-luvun ajoista (ehkei hard rock vanhenna niin paljon kuin AOR?) - etenkin Nuno on hyvin säilynyt ja pieni ja söpö kuin nepalilainen, vaikka huitelee ilmeisesti viittäkymppiä. Edellisellä keikalla 1992 keikkasetti oli rakennettu medley-tyyppisesti hypäten hittikertsistä toiseen ja skippaillen biiseistä pitkiä pätkiä. Tällä kertaa biisit soitettiin kokonaisina, missä oli puolensa ja puolensa. Muistan harmistukseni 1992 kun Li'l Jack Hornysta skipattiin intro, joka oli suosikkikohtani koko biisistä, ja nyt sitten lopulta soitettiin sekin! Toisaalta jotkut biisit ovat todella pitkiä, eivätkä livenä kanna kestonsa mittaa. Esimerkiksi Cupid's Dead on liian pitkä eikä saa pidettyä mielenkiintoa yllä loppuun asti, vaikka sinänsä biisin kiinnostavin osuus onkin rytmiryhmän yhteenpeluu. (Pistäkääs vaikka merkki seinään - nykyisen musiikkimakuni huomioon ottaen, en muuten kovin usein valita liian pitkistä biiseistä!)

Extreme 5. 6. 2015

Waiting For the Punchline-flopilta ei kuultu kuin levyn parhaimmistoon kuulunut akustinen Midnight Express-kitarasoolo - ja Three Sidesilta hiukan yllättäen levyn orkestroidun loppueepoksen rokahtavampi väliosa Am I Ever Gonna Change, jota en muista silloin '92 livenä soitetun, mutta joka oikeasti toimii livenä! (Ja toki myönnän, että muistikin saattaa tuossa ajassa tehdä tepposet.)

Extreme 5. 6. 2015

Ja toki kuultiin myös pakollinen More Than Words, jonka aikana festarialueen ulkopuolelle rinteeseen näytti kertyvän melkoinen kuulijajoukko, joka hajaantui tiehensä biisin jälkeen. Sen jälkeen bändillä alkoi ilmeisesti puskea tunteet pintaan, koska moneen otteeseen kuultiin vakuutteluja, miten lämmin oli vastaanotto ja miten toivottavasti tällä ja seuraavalla keikalla ei  ole yhtä kauan väliä.  Niin. Vuosina 1991 - 1992 Extreme soitti Suomessa kolme kertaa kahdentoista kuukauden sisään. Kaikille keikoille riitti yleisöä ja päätellen Suosikin julistefrekvenssistä, bändi oli täällä oikeasti suosittu siihen aikaan. Sitten äkkiä kuluikin 23 vuotta ennen seuraavaa keikkaa, ja bändi on käytännössä kadonnut täkäläisestä mediasta. Yhteenpaluusta ja nykyisistä nostalgiakiertueista on saanut lukea lähinnä internetistä.  Keikalle kuitenkin vanhat fanit ovat kaivautuneet luolistaan laulamaan biisejä mukana vanhasta muistista, niin kuin välivuosia ei olisi ollutkaan. Voi olla, että levy ja keikka tasaisesti muutaman vuoden välein olisi ollut odotetumpi urakaari.

Extreme 5. 6. 2015
More Than Words

Kitarasooloja kuultiin muutenkin kuin akkarilla - myös Flight Of The Wounded Bumblebee. Vaikka noita lähes kappaleiksi sävellettyjä sooloja onkin toki jännittävää seurata, muistuu samalla muutamien kappaleiden välisooloista mieleen, mistä aikanaan puhkesi tilukitara-allergia. Bändin uustuotantoa esitteleva hillbilly-country-biisi sai jopa arvelemaan, etten ehkä ole menettänyt hirveästi, vaikka uustuotanto on mennyt ohi täysin tutkan alta. Keikka päättyi kuitenkin lempeästi ja hempeästi Hole Heartediin ja Queen-cover Crazy Little Thing Called Loveen - joskin jo odottamani Get The Funk Out oli säästetty ihan viimeiseksi (hmm, ehkä hyvä valinta odotuttaa, kunnes London Leatherboysin svengi olisi jo hiukan haihtunut mielestä). Ristiriitainen olo jäi, vaikka trippi teinivuosiin olikin jopa odotettua hauskempi.

Extreme 5. 6. 2015

90-luvulla puhuttiin kovasti siitä, että Extreme oli hyvä livebändi, ja se jäi itse asiassa mietityttämään pitkäksi aikaa - koska se oli ensimmäinen keikkakokemukseni ilman vertailukohtia (ja syvällä skuttassa asustellessani vieläpä kesti vuosia ennen kuin se sai mitään koulubändejä kummempaa vertailukohtaa), oliko se oikeasti hyvä vai tuntuiko se erityisen hyvältä juuri siksi, ettei vertailukohtia ollut? No, nythän niitä sitten on. Ja kyllä - Extreme toi lavalle oman maailmansa, americanan ja unelman letkeistä lanteista, ja sai keskittymään enimmäkseen juuri siihen, mitä lavalla tapahtuu. Niistä epätasaisen biisimateriaalin aiheuttamista kuolleista kohdista huolimatta. (Kaikki on muuten varmaan nähneet sen sivun mittaisen sarjakuvan, jossa Nemi kuuntelee radiosta progea? Extremen biisimateriaali toimii aika samalla tavalla, myös keikkatilanteessa!) Toki veikkaan, että Extreme olisi toiminut vielä paremmin ympäristössä, jossa olisi ollut tarjolla muutakin 90-luvun alun hardrock-nostalgiaa - vaikka sitten olisikin saanut arpoa, että mikä bändi niistä olikaan paras tai katoaako joku massaan. Vaikka Acceptia olikin nyt mahdoton ylittää, oli toisaalta Extreme myös tarpeeksi erilainen erottuakseen pääsiintyjänä.

Extreme 5. 6. 2015

Nuno Bettencourt otti ehkä eniten kontaktia yleisöön illan aikana jutustelemalla ja olemalla läsnä. Basisti Pat Badger ei paljoa puhunut, mutta heitteli plektroja välillä varsinaisella sarjatulituksella hymy korvissa, ja rumpalilla, joka on joku tuoreempi kaveri, näytti vasta hauskaa olevankin. Laulaja Gary Cherone vaikutti kuitenkin ahkerasta ympäriinsä jumppaamisesta (ja Patin hiusten nyhtämisestä) huolimatta jotenkin pingottuneelta ja poissaolevalta, kuin laskisi huolissaan ehtiikö toteuttaa jokaisen suunnittelemansa tanssiliikkeen keikan aikana. Myös bändin laskeuduttua keikan jälkeen kuvauskuiluun kättelemään yleisöä, Gary pakeni pian takaisin lavalle siinä missä Nuno kävi järjestyksessä läpi koko eturivin laidasta laitaan. Lopulta oli vain sopivaa paiskata tassua miehen kanssa, josta aikoinaan koko keikoillaravaamisharrastus sai alkunsa, ja jonka musiikki toimi porttina metallisempiin sfääreihin. Toivottavasti muistin sanoa kiitos.

Extreme 5. 6. 2015

Blind Guardian Nosturissa Helsingissä 2. 6. 2015

Dramaattisesta ja koristeellisesta puheen ollen,  Blind Guardianin fantasiametalli se vasta dramaattista ja turboahdetun koristeellista onkin. Allekirjoittaneelle ajoittain ehkä jopa liikaa - vaikka bändin taidokkuus ja kyvyt tulevat hyvinkin selväksi, usein kokonaisuudesta levymitassa seuraa myös hämmennys ja ähky. Onko pakko syödä kymmenen ruokalajin illallinen ja kokonainen täytekakku samalla kertaa? (On, vastaa Blind Guardian.)

Blind Guardian 2. 6. 2015

Blind Guardian 2. 6. 2015

Varsin turboahdettu, tai ehkä paremminkin täyteen nuijittu oli ilmeisesti loppuunmyyty Nosturikin.  En edes muista, koska olen viimeksi ollut keikalla, jossa olisi näin paljon ihmisiä näin pienessä tilassa. Oli myös vaihteeksi aika hassua olla itse vähän niin kuin turistina ja tarkkailijana keikalla, jossa kaikki ympärillä tuntuvat olevan aivan fanaattisen innoisaan. Eipä sillä - sinänsä aika hauskaa, että myös Blind Guardianin yleisönlaulatukset ovat huomattavasti monimutkaisempia sekä rytmisesti että melodisesti kuin monella muulla bändillä - mutta fanit myös suoriutuvat niistä huomattavasti tyylipuhtaammin kuin monen muun bändin fanit yksinkertaisemmista pätkistä!

Blind Guardian 2. 6. 2015

Faneille keikka oli myös ilmeisen fyysinen kokemus, siinä missä itse olin enemmänkin kuuntelemassa, että mitäs kaikkea sitä onkaan tarjolla tässäkin kappaleessa. Ja sitä olin tekemässä selvästi aivan väärässä paikassa, koska tiheässä ihmisjoukossa, jossa puskee jatkuvasti joku perkeleellinen kansainvaellus salin puolelta toiselle, aivan liian suuri osa keskittymisestä tuhraantuu ihan pelkkään pystyssä pysymiseen. Takanani oli vieläpä joku koroke, joka aiheutti lähinnä sen, että taakse ei todellakaan väistetty mitään päin tulevaa biomassaa- mutta ilmeisesti korokkeen reuna näytti mukavan avoimelta väylältä kaikkien niitten mielestä, joitten oli ihan pakko päästä toiselle puolelle salia ja sitten taas takaisin.  Niin, ja sen kerran kun päästät eteesi joukon jotain puolitoistametrisiä naisihmisiä jotka kulkevat sievästi jonossa käsi kädessä kuin päiväkotipiltit konsanaan, niin totta kai siinä jonossa tulee sitten viimeisenä jonkun parimetrinen pikkuveli, joka päättää parkkeerata ahterinsa Just Sun eteen niin ettet näe hemmon takaa mitään, vaikka kyseinen hemmo olisi varmasti nähnyt lavalle ihan yhtä hyvin vaikka olisi pysynyt takanasi!

Blind Guardian 2.6. 2015

Keikasta sinänsä ei ole moittimista. Soundit olivat mainiot ja dynamiikka kohdillaan - jotain livelevyä siellä ilmeisesti myös ääniteltiin, joten ehkä sitten oli viilattu viimeisen päälle. Myös laulajan sirkkelimäinen ylärekisteri paljastui livenä levytettyä antia sävykkäämmäksi, mikä on pelkästään hyvä asia.  Setti ilmeisesti sisälsi kappaleita uran varrelta aika kattavasti (luotan seurueen intoiluun, koska itselleni tuotannon aikajana on vähän hämärä), ja yleisö oli tosiaan riehakkaan innokkaasti mukana koko keikan ajan. Encoreitakin taisi tulla useampia - siis ihan useampi lavallepaluu eikä pelkästään useampi biisi.

Blind Guardian 2. 6. 2015

Mietin kyllä, mitenköhän se dramaattisuus ja koristeellisuus ei tässä yhteydessä vaikuta niinkään goottilaiselta. Ehkä se oli se valon ja ilon toivottelu ja toivon korostaminen bändin taholta... Toisaalta dramaattisuus ja koristeellisuus selittää sitten ehkä hyvinkin, miksi joittenkin perusgoottien levyhyllyissä ainoa metalli on powermetallia.

Blind Guardian 2. 6. 2015

Blind Guardian 2. 6. 2015

Jos jo levymittaa seuraa hämmennys ja ähky, mitenkä sitten parin tunnin keikkaa? No, vaikken ehkä faniksi nitkahdakaan, olen silti iloinen, että tämäkin  keikka tuli nähtyä ja kuultua. Kuten livetilanteessa useinkin, esiin nousee ehkä myös sellaisia sävyjä, jotka levyllä jäävät vähän jonkin muun jalkoihin, ja kappaleet saavat lisää syvyyttä.

Blind Guardian 2. 6. 2015
Loppukumarrukset

Soulfallen ja Silentium Turun Klubilla 29.5.2015

Pärähdin paikalle noin puolivälissä Soulfallenin settiä. Sepä oli jotenkin hyvin 90-lukuisen kuuloista (gootti?)bläkkiä . Mitä mitä, johtuuko tämä vain minusta, vai onko 90-luku tosiaan tulossa metallissa näin voimalla takaisin? Rokkasi ja viihdytti kuitenkin varsin mainiosti.

Soulfallen 29. 5. 2015

Jo narikalle kuuntelin, että laulaako Soulfallen suomeksi. Lavan eteen päästyäni kuuntelin, että mitä ihmeen nonsensea siellä lauletaan suomeksi - mutta biisit kuitenkin esiteltiin englanninkielisillä nimillä, eikä coveriakaan ehkä oltu sanoitettu uusiksi, joten taisin kuulla omiani.

Soulfallen 29. 5. 2015
...no, oliko se mustaa?

Soulfallen 29. 5. 2015
Basismi on leuhka asia.

Silentium oli jossain vaiheessa kadonnut tutkan alapuolelle, ja syyksikin paljastui oikeasti pidempi tauko. Kokoonpanossakin oli tapahtunut muutoksia sitten viime näkemän - yksi kitaristi vaihdettu ja jousisoittimet kadonneet kokonaan muonavahvuudesta. Tosin viime näkemästäkin alkaa olla jo sen verran aikaa, etten ole varma, moniko muutoksista oli tapahtunut ennen taukoa tai sen jälkeen. Nyt oli kuitenkin paluun aika, ja päätellen soittajien hymyistä, jotka hädin tuskin mahtuivat naamalle, paluu maistui hyvältä. Bändi kuulosti kaikessa mahtipontisuudessaan ja nyrjähtäneellä sirkusmusiikillaan korusävelineen jopa liiankin massiiviselta Klubin Ilta-puolen  pienelle lavalle - joskin tällä kertaa koko bändi mahtui fyysisesti lavalle, toisin kuin Kuopion Metal Bar Valhallassa vuonna 1998 (=aina pitää vähän nostalgialla ja joskus muinoin nähdyillä keikoilla brassailla). Ja ei - ennen kuin kukaan ehtii ihmetellä, oli 90-luku tuloissa muotiin tai ei, Silentium ei kuulostanut enää 90-luvun itseltään, vaan  paino oli vahvasti '00-luvun loppupuoliskon materiaalissa ja katse tulevaisuudessa, sillä yksi uusikin biisi kuultiin. Vanhasta muistutti enää viimeiseksi vetäisty ensimmäisen levyn Forever Sleep.

Silentium 29. 5. 2015

Silentium 29. 5. 2015

Tämä olikin nyt ensimmäinen kerta, kun todistin Silentiumin keikkaa nykyisellä laulajattarella varustettuna (koska edelliselle Turun keikalle saavuin sopivasti näkemään loppukumarrukset, joista ei oikein musiikillinen mielikuva jäänyt) - ja Riina on kuitenkin ollut osa vakituista kokoonpanoa jo ties kuinka pitkään. On muuten varsin voimakkaalla äänellä siunattu tulkitsija!

Silentium 29. 5. 2015

Mielessä käväisi jopa, että mitenköhän siinä olisi käynyt, jos vaikka Silentium olisi aikanaan päätynyt Radio Rockin voimasoittoon edes puoliksi siinä määrin kuin vaikkapa Deathlike Silence - voimakasääniset laulajattaret kun keräävät vertailua vaikka muuten musiikillisesti olisivat aika kaukanakin toisistaan. Toisaalta, taisipa Radio Rockin voimasoitto tärvellä Deathlike Silencenkin latistamalla sinänsä mainion bändin yhteen ainoaan biisiin ja altistamalla sen liialla tuputuksella kyllästymisen vaaroille. Ja ehkäpä Silentium on kuitenkin liian monimutkaista ja -kerroksista soittolistaradioille.

Silentium 29. 5. 2015

Mahtipontista ja dramaattista se kylläkin on. Niin goottilaista, että kuunnellessa on musta veri ja musta perse. Ja huolimatta paluukeikan  ajoituksesta kesän kynnykselle, on hyvin vaikeaa kuvitella kuuntelevansa valaistuvien öitten ja kukkivan luonnon keskellä Silentiumia, jossa soi syksyn puna ja kuolema ja pakkanen. Ja silti, kaikesta koristeellisuudesta huolimatta välillä yllättävänkin hitikästä.

Silentium 29. 5. 2015
Basisti soittaa takaperoisesti ja trumpalilla on juustoiset pellit.

Silentium 29. 5. 2015
Loppukumarrukset.