Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaunis Kuolematon. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kaunis Kuolematon. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. marraskuuta 2022

Melancholy Mass 24.9.2022

 Tämäkin osoittautui festariksi, vaikka sen historia olikin jäänyt allekirjoittaneelle vieraaksi. Valkkasin festaripäivän pääesiintyjän perusteella - ja sen perusteella, ettei juuri se päivä ollut päällekkäin toisen keikan kanssa, jonne olin menossa. Kavereiden kanssa keskusteltiin etukäteen siitä, että mennäänpä yhdessä katsomaan Swallow the Sunia syyskuussa, ja seuraavaksi olikin kaverit varanneet lippunsa Tampereelle ja minä Helsinkiin, ja mietin että nyt ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Tosin lopulta osa seurueesta suunnitteli Suomen turneensa niin että kävi katsomassa kaikki bändit molemmissa kaupungeissa, ja niinpä oli sitten Helsingin keikallakin mukana kavereita, joista eksyä illan aikana useampaan otteeseen, kun aina joku halusi nähdä jonkun bändin lähempää kuin joku toinen. 

Soittojärjestys oli ilmeisesti vaihdellut kaupunkien välillä. Helsingissä illan avasi Kaunis Kuolematon, jolta olin aiemmin nähnyt striimikeikan, ja arvellut että siitä olisi saanut enemmän irti jos biisit olisivat olleet entuudestaan tuttuja. Sama tuli mieleen tälläkin kertaa (ja tälläkin kertaa tuli hetkittäin ikävä Paaraa), mutta en sitten ollut tässä välillä tutustunut materiaaliin paremmin. Jotenkin pääsi yllättämään blastbeatin ja rähinälaulun runsas osuus, ja vasta kun kitaristi alkoi laulaa kliiniosuuksia, bändi kuulosti enemmän siltä millainen muistikuva siitä oli viimeksi jäänyt. Kauniita kohtia riitti, mutta siirtymät räyhästä suvantoon ja takaisin eivät omaan korvaani kuulostaneet ihan luontevilta, vaan jollain tavalla rasti ruutuun- suorittamiselta. Seurue kuitenkin näytti nauttivan keikasta täysin palkein. Bändiä ilahdutti yleisön runsaslukuisuus, ja se runsaslukuisuus tuntui vain tiivistyvän keikan loppua kohti.

Kaunis Kuolematon, 24.9.2022

Kaunis Kuolematon, 24.9.2022

Seuraavana soitti toisella lavalla Red Moon Architect, bändi jossa näytti olevan erittäin paljon tukkaa lavalla. Kun sen toisen lavan ensin sokkeloisesta Ääniwallista löysi... Edellisestä keikkakokemuksesta tämän bändin suhteen on ehtinyt vieriä muutama vuosi, ja kuulostikin siltä, että siinä ajassa on tapahtunut ydinmehun tiivistymistä johonkin suuntaan. Jotkut melodiat olivat silkkaa poppia vähän jazzahtavalla kulmalla, mutta ne soitettiin metallin ilmaisukeinoilla ja tavattoman painavasti.
Syksyisestä Kouvolasta kertova kappale oli kaunis - tosin yrityksestä huolimatta en muistanut oliko se lapsena niillä suunnilla vietetty syksy ihan niin painostava kuin bändin tulkinta aiheesta. Täytyy luottaa heidän sanaansa, että nykyiset syksyt ainakin ovat!
Jämähdän useampaan otteeseen keikan aikana kuuntelemaan sitä, miten kompin ja musiikin dialogi tuntuu jotenkin osasiaan äkkivääremmältä, joskin hyvällä tavalla - ja vasta keikan lopussa kiitellään tuuraajarumpalia. Tiedäpä tuosta sitten, oliko kiehtova äkkivääryys pysyvämpi ominaisuus vai tilannekohtaista. 

Red Moon Architect, 24.9.2022

Red Moon Architect, 24.9.2022

Sitten oli vuorossa, taas ensimmäisellä lavalla, tämän festarin ruotsalaisvahvistus October Tide. Ensimmäinen vaikutelma oli, että nyt on kuunneltu myöhempien aikojen Amorphista kovasti, ja päätetty sotkea yhteen Greed ja House of Sleep. October Tide oli illan muita bändejä pääsääntöisesti rivakampi, joten genre oli sitten varmaankin melodeath. Laulajan  alkuun varsin reippailta kuulostaneet korinat tosin luistivat ennen pitkää lähemmäs räppimetallista muistuttanutta äyskimistä. Biiseissä oli kyllä hienoja kohtia (etenkin muutamat kitaranäppäilyt), mutta kokonaisuus ei selvästikään ollut minua varten - nautin Amorphikseni mieluummin Amorphiksen itsensä toimesta, enkä kalkeerikopioina. Taas oli näköjään joku ruotsalainen opetellut sanomaan suomeksi muutakin kuin "ei saa peittää", koska yht'äkkiä laulaja hihkaisi "kyrpä!" ja yleisö vastasi siihen riemukkaasti "iih!"

October Tide, 24.9.2022

Toisella lavalla soitti Marianas Rest, ja valitettavasti Red Moon Architectin aikana ihailemani "toisen lavan paremmat soundit" paljastuivat bändikohtaisiksi säädöiksi, jotka nyt tuntuivat olevan tiessään - salin etuosassa kaikui liikaa ja parempaa tolkkua soinnista sai vasta takaseinälle peräännyttyä. Lisäksi tässä vaiheessa iltaa alkoi olla hiukan Primordial-ongelmaa (vai kenties Tivoli-ongelmaa?), eli istumapaikkoja sinänsä oli jonkun verran, mutta ne myös olivat sen verran ahkerassa käytössä että jalkojen ja selän lepuuttaminen oli vaivan takana. Parhaimmillaan Marianas Restin kitaravallivyöryttelystä tuli mieleen Callisto ja Fall of Efrafa, pahimmillaan aivan väärällä tavalla Cradle of Filth. Yleensä vielä niin päin, että juurikin kun alkoi kuulostaa hyvältä, tapahtuikin äkkikäänne. Tosin tietysti mainitun kaikumisen johdosta voi olla kohtuullista tsekata tämäkin bändi myöhemmin uudestaan, toivottavasti jossain paremmankuuloisessa tilassa.

Marianas Rest, 24.9.2022

Marianas Rest, 24.9.2022

Tämän kaiken jälkeen tuli taas mieleen, miksi Swallow the Sun on murheellisen tunnelmoinnin kuningas, ja illan muut bändit tuntuivat siihen verrattuna olevan vasta matkalla kohti jotain, jota eivät vielä saaneet täysin välitettyä. Siirtymät tunnelmasta toiseen ja takaisin kuulostavat luontevilta osilta biisejä ja molemmat puolet Swallow the Sunilta itseltään, sen sijaan että  asialla kuulostaisi olevan kaksi eri bändiä samaan aikaan. Samaan aikaan niin painavan fyysistä ja unenomaista. Kauneimmillaan bändi on myös pakahduttavimmillaan.

Swallow the Sun, 24.9.2022

Swallow the Sun, 24.9.2022

Swallow the Sun, 24.9.2022

Swallow the Sun, 24.9.2022

sunnuntai 7. kesäkuuta 2020

Koronakevät 2020 - Toukokuu striimien varassa

Toukokuussa alkoi sitten olla striimiä tarjolla enemmänkin.

Flat Earth
iakin päädyin katsomaan keikkamainoksen nähtyäni. Tämähän oli se tunnettujen muusikoitten yhteenlyöttymä, jossa oli siis... ainakin Amorphiksessa ja Kyyriassa soittanut basisti, ja näköjään myös HIMissä ja Kyyriassa soittanut rumpali, ja katsos perhanaa, oli se kitaristikin HIMistä. Laulaja oli kyllä itselleni tuntematon suuruus, vaikka joku tekijämies lienee sekin. No, tietenkin keikkamainoksen näkemisen ja keikan katsomisen välillä olin ehtinyt sekoittaa kellonajat, ja ehdin nähdä keikasta kolme viimeistä biisiä. (Joskin striimi löytyi sitten myöhemmin vielä YouTubesta uudelleenkatsottavaksi. Ihan heti alkuunsa ei löytynyt.) Jostain syystä tästäkin tuli mieleen isojen kesäfestareiden sunnuntaibändit. Ensiviakutelma oli kyllä, että Niclas Etelävuoren basso pääsi enemmän esille kuin Amo-aikoina ikinä.


Uusi tuttavuus Rahko löytyi Turku Rock Academyn striimisarjasta. Onkohan tämä se Rahkoi, joka kuun mustaksi jakoi? Arch Enemy, Jinjer ja kumppanit lienevät innoittaneet tätä bändiä, vaikka hetkittäin juurikin vokalistin ulosannista tulee mieleen myös Silmäosasto. Ehkä siksi, että suomen kieli vie huomion ensimmäiseksi ulkoisten seikkojen jälkeen. Lyriikoiden tarinoiden lisäksi korvaan pistää kyllä myös hauskoja kitarakoukkuja - voisin mennä katsomaan tätä bändiä joskus myös ihan paikan päällekin tämän striimin innoittamana.


Ensimmäinen maksullinen striimikeikka, jolle ostin ennakkolipun, oli jo monesti paikan päälläkin livenä nähty Swallow the Sun, akustisena ja koronarajoitusten mukaisessa kokoonpanossa, jossa rumpali hoiti basistin tehtäviä ja kosketinsoittaja lukuisia eri instrumentteja kielisoittimista perkussioihin. Kannatti maksaa. Äänentoisto ja kuvanlaatu olivat priimaa, ja sisältö kaunista. Olen edelleen itseni kanssa samaa mieltä siitä, että Songs from the North II:n biisit saavuttavat todellisen olomuotonsa livenä, ja levytetyt versiot olivat vasta matkalla sinne. Vaikka tokihan tämä keikka sisälsi muutakin - uudempaa ja vanhempaa materiaalia, ynnä coverit Alice In Chainsilta ja Anathemalta. Välissä oli myös jutustelutuokioita kysymyksiin vastaten, mutta näitä sijoiteltiin harvempaan ja kysymyksetkin vaikuttivat olevan tolkullisempia kuin Imperial Agella, joten eivät niin häirinneet tunnelmointia. Oli myös miellyttävää huomata, että jotain siitä Swallow the Suniin kuuluvasta fyysisyydestä välittyy myös etäisyyksien päästä ja nettikaapeleita pitkin. Biisit pyörivät keikan jälkeen päässä monta päivää.


Seuraavana striiminä tulikin hypättyä varsin toisenlaisiin tunnelmiin, kun Vastavirralta striimattiin punkkia. Aloittanut Bad Jesus Experience kuulosti hyökkäävältä ja kaoottiselta. Räyhäinen vokalisointi tuntui enemmän rytmiseltä kuin sanoja välittävältä elementiltä.

Aivolävistys kuulosti perään jotenkin rokimmalta... tai perinteisemmältä. Tai ehkä olen nuorempana kuunnellut jotain enemmän sen tyyppistä punkkia, ja siitä on sitten muodostunut mielessä joku punkin arkkityyppi... No, keikalla oli joka tapauksessa reipas ja lysti meininki.


Ja seuraavana iltana oli luvassa taas sukellus toisenlaisiin tunnelmiin, kun Hexvessel konsertoi metsässä Näsijärven (Epäpyhäjärven) rannalla laskevan auringon edessä. Tässä oli tosiaan hyödynnetty mahdollisuutta tarjota striimin välityksellä musiikin lisäksi jotain erityistä, jota ei välttämättä tavallisella keikalla pystyisi samoin katsojille näyttämään. Kaunista, kaunista. Lähetys tosin pätki välillä harmillisesti. Onneksi niin päin, että ääni pysyi tasaisena silloinkin kun kuva nyki kuin nolkytluvun alun TV-chatissa, vaikka loppua kohti äänikin katkesi muutamaan otteeseen.


Vastavirran striimeistä piti tsekata myös Fosforos, jonka tiesin entuudestaan lähinnä siltä pohjalta, että Infernon ruokapalstalla oli joku näiden ruokaohje, ja havainnoin sen kuvista basistin soittaneen myös Hexvesselissä. No, ehkä sitä on tyhmempiäkin syitä tsekata bändien keikkoja, varsinkin jos lopputulos on silti korvaa miellyttävä. Karskia korinaa ja kalman katkua! Pyroja ja saippuakuplia!


Jostain syystä olen missannut Oranssi Pazuzun livenä useita kertoja erinäisistä tyhmistä syistä (kuten esimerkiksi siksi, että yhden päivän täsmäiskut useamman päivän festareille osuivat juuri eri päivään). Nyt tuli tilaisuus paikata sitä aukkoa, mutta kylläpä striimin aikana tuli useaan otteeseen toivottua, että olisi sittenkin oikealla keikalla äänenpaineen puristuksessa. Se kun on osa tällaiseen äänitaiteiluun liittyvää elämystä. Vahvojen kontrastien valot, videoprojisoinnit ja usean kameran levoton kuvaus tukivat saumattomasti musiikin tajunnan pirstaloivaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Ja mikä karmea antikliimaksi, kun keikka loppui ja YouTube tuuttasi heti perään jonkun Prisman kalatiskin mainoksen!


Njihe on ehtinyt tässä välissä toteuttaa useammankin striimin, mutta kerrankos sitä hyppää suoraan uusimpaan, joka on juuri menossa livenä. Njihe kuulostaa edelleen joka kerta jotenkin hämmentävältä, ja silti oudon kiehtovalta koska siitä hämmennyksestä tekee mieli ottaa selvää. (Ja sitten soi taas seuraavalla viikolla töissä päässä, kuinka muurahaiset syövät lihan ja valkaisevat luut.) Ei tullut tälläkään kertaa suosikkiani Ristikkoaarretta.


Gladenfold oli toistaiseksi ensimmäinen noista Turku Rock Academyn striimeistä, jonka tiesin entuudestaan ja olen nähnytkin joskus. Muistelen, että bändi olisi joskus ollut melodeathia ja mennyt siitä powerimpaan suuntaan - melko muhevat melodiamatot oli joka tapauksessa, ja ääntelyssä sekä puhdasta laulua että rähinähetkiä.


Joku taisi povailla jo viime kuussa, että jossain vaiheessa striimikeikkojakin aletaan tarjoilla eksklusiivisesti jossain tietyssä palvelussa, siinä missä elokuvat tai tv-sarjat voidaan julkaista ensimmäiseksi tai kokonaan vain jossain  tietyssä suoratoistopalvelussa (ja katsoja joutuu hankkimaan sitten koko palvelun voidakseen katsoa jonkun tietyn sisällön). Eipä siinä sitten kovin pitkään mennyt, kun Battle Beastin striimiä sai katsella puoli tuntia ilmaiseksi Ilta-Sanomien sivuilta ja puolen tunnin jälkeen striimi siirtyi  Ruutuplussan puolelle, joka olisi vaatinut ainakin rekisteröitymistä. Ehdittiinpä siinä puolessa tunnissakin jokunen hitti soittaa, vaikka eksklusiivisen lähetyksen puolelle lupailtiin sitten jotain ennennäkemätöntä. Ainakaan basistia ei taidettu siellä juottaa, koska tämä puuttui kokoonpanosta - kuulemma noron eikä koronan takia. Nooran sarvikruunusta erottui lähikuvissa paljon yksityiskohtia, jotka yllättäen eivät ole ihan keikkapaikoilla salin perille asti erottuneet.

Merkillisesti muuten striimikeikatkin pakkaavat painottumaan viikonloppuihin, vaikka sinänsähän sitä voisi striimata koska vaan, varsinkin jos keikka on vielä tallenteena katsottavissa jonkun aikaa. Ja sinänsä sitä luulisi ihmisillä olevan aikaa katsella keikkoja keskellä viikkoakin, jos ja kun paljoa muuta vapaa-ajan tekemistä ei ole. Ilmeisesti kaikki ovat kuitenkin olleet koronankin aikaan oikeasti töissä ja niiden jälkeen päreinä, vaikka julkisuudesta voisi päätellä kaikkien olevan kotona aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Striimeihin on viritelty kokonaisia festareitakin, Off Stage Festivalissa soitti useampi bändi kahtena päivänä. Ja kuten perinteisempiin paikan päällä pidettäviin festareihin, tähänkin tuli tehtyä ensin yhden päivän täsmäisku, koska ensimmäinen päivä oli täynnä ihan vierasta tavaraa ja toisen päivän kattaukseen kuului muun muassa jonkun toisen bändin lämmittelytehtävistä missattu Tyrantti "jonka joskus vois kattoo",  ja vanha kunnon Swallow the Sun akustisessa koronakokoonpanossaan. En nyt muista, onko perinteisten festareitten kohdalla päässyt käymään niin, että sosiaalinen elämä ja yleinen hengailu venähtää sen verran että aiottuja artisteja jää näkemättä (kuulemma joskus on joillekin käynyt), mutta niinhän se jäi suorana aiemmat bändit näkemättä ja Swallow the Sunkin ehti aloittaa ennen kuin sitä pääsi katsomaan. Onneksi oli tapahtuman tallenne katsottavissa samaan hintaan jälkikäteen.

Niinpä pääsi jälkikäteen yllättämään, että illan ensimmäinen bändi ja entuudestaan vieras nimi Feastemhan oli vallan grindcorea. Kieltämättä jotain huvittavaa on siinä kombossa, että päättää kuunnella vielä uudestaan sitä edellisenä iltana kuunneltua akustista herkistelyä ja ehkä myöhemmin kelailla houkuttelevia hetkiä muista esiintyjistä - ja päätyy sittenkin kuuntelemaan luurit päässä setillisen grindcorea, että täähän on muuten aikas hyvä! Kun ei alun jälkeen keskenkään malta jättää. Vaan missä muualla olen joskus mahtanut nähdä tuon rumpalin, vai keneltä muulta se näyttää?

Tyrantti puolestaan nyt lopulta nähtynä muistutti perusheavyn ja logofontin puolesta RAMia. Valkoisista varsilenkkareista tulee kyllä edelleen kauheat teinimuistot mieleen! Encoreksi riisutaan liivi ja henkselit (tällä vissiin piti paikata sitä, että päällekkäisyyksien takia jäi joku burleskistriimi katsomatta), mutta lenkkarit eivät silti lähde. Musiikillisesti varsin menevää, mutta voi olla, että tulee silti edelleen nautittua festarin osana tai lämppärinä, eikä vielä ostettua lippua erityisesti tämän bändin takia. Aika näyttää miten kehitys kehittyy.

Swallow the Sun taas puolestaan edusti jälleen tasoa, jota siltä on lupakin odottaa. Asetelma tietysti oli aika sama kuin edellisessäkin akustisessa keikassa ja varsin nopeasti sen jälkeen. Setin runko oli toki edelleen Songs from the North II:n kappaleissa muutamin uudemmin ja vanhemmin lisin. Vanhempia biisejä oli New Moonin lisäksi tuotu saman levyn Falling World ja covereihin Nick Cavea. Hetkittäin harmittaa, ettei Jaani Peuhun instrumenttivalikoimaa kuvattu enemmän - edelliseltä keikalta tuttu kantelekin siellä vilahti, ja xylofoni toi todella aavemaista soundia biiseihin joissa sitä käytettiin.

Off Stage Festivaliin kuului myös haastatteluosuuksia - fiksusti kokonaisten settien jälkeen, eikä keskellä settiä. Haastattelut olivat myös letkeämpää turinointia kuin aiemmin nähdyt kysymys-vastaus-hetket keskellä keikkoja, ja sellaisina kovasti viihdyttävämpiä. (Nyt täytyy kyllä todeta, että Vastavirrankin striimeissä on ollut haastatteluja, jotka tosin olen usein skipannut jos olen ollut samalla tekemässä jotain muuta.)

Toukokuun viimeisenä päivänä striimasi Kaunis Kuolematon, jonka striimin alku livahti sekin jotenkin ohi, ja piti sitten katsoa myöhemmin. (Eli ensin itse valitan siitä, että kaikki keikat on perjantaisin ja lauantaisin ja päällekkäin, enkä sitten muista kun joku keikka on sunnuntaina.) Bändi oli entuudestaan tuntematon ja lähinnä valikoitui katsottavaksi kaverisuositusten perusteella. (Ja olihan se myös kiehtovaa, että tilaisuuden sponsorina toimi "unelmatulevaisuus Metsäkylässä"). Tyylillisesti kynnetään hiukan samoissa vesissä kuin Paara, mutta tarttuvuus ei ole ihan samaa luokkaa - tästä olisi saanut varmasti enemmän irti, jos materiaali olisi ollut entuudestaan tuttua.