perjantai 3. toukokuuta 2013

Cataleptic, Swallow the Sun ja Moonspell Turun Klubilla 5. 4. 2013

Cataleptic 5.4. 2013
Illan avannut Cataleptic on tullut jollain aikaisemmalla keikalla koettua hyväksi, joten ajattelematon viivyttely liikkeellelähdössä kostautui harmillisesti, kun ehdin näkemään Catalepticin setistä viimeisen biisin. Olisihan tuota kuunnellut pidempäänkin, sillä mielestäni hidas ja raskas musiikki on parasta nautittuna livenä, koko rusentavan painonsa voimalla. Niin jyrisi Cataleptickin kuin ukkonen narkoosissa, äänenvoimakkuus luissa ja ytimissä (ja salin lattiassa) resonoiden, ja jätti jälkeensä mieliteon katsastaa bändi taas uudestaan joskus myöhemmin.








Swallow The Sun 5. 4. 2013
Swallow the Sun jatkoi vyörytystä, eikä päästänyt kuulijaa yhtään sen helpommalla, vaikka settiin olikin valikoitunut suoranaisen hidastelun sijaan enemmän jo nopeampaa pieksentää.

Swallow the Sun onnistuu yhdistämään äärimmäisen raskauden ja äärimmäisen herkkyyden toisiinsa hyvin kiehtovalla tavalla. Lisäksi ilahdun pienistä yksityiskohdista - ”night creatures”-rääkäisy munkkikuoron päälle Emerald Forest And The Blackbirdin nimikappaleessa kuulostaa joka kerta yhtä hurmiolliselta, niin levyltä kuin livenä.


Emerald Forest
Swallow the Sun 5.4. 2013
 Lisäksi olen myös pitänyt kovasti siitä, että keikka on intron ja outron rajaama kokonaisuus. Kun aiemmin keikan introna ja outrona toimivat Twin Peaksin alku- ja lopputunnarit, keikan tarjoama musiikillinen matka oli kuin TV-sarjan jakso. Nyttemmin introna ja outrona toimivat iskelmät vievät matkalle kauemmas menneisyyteen, kansallisen alitajunnan poluille.  Sininen uni Tapio Rautavaaran klassikkotulkintana perustelee introna paikkaansa jo viimeisimmän levyn taustatarinan innoittajana, ja outroksi valittu Topi Sorsakosken ja Agentsin Varjojen yö viiltävässä haikeudessaan tuo esiin sen, miten moni suomalainen metallibändi on myös Agentsin perillinen. Kaikuja siitä kuuluu myös Swallow the Sunissa - ja outro sitoo bändin haikeuden ja synkkyyden osaksi pidempää traditiota. Jotenkin huvittavasti myös lakanoin verhottu Moonspellin rumpusetti lavalla näytti harkitulta osalta konseptia, patsastellessaan taustalla kuin kaapuasuiset jääjättiläiset.
ikoni
Swallow the Sun 5.4. 2013
Swallow the Sun 5.4. 2013


Ehdin mietiskellä ennen keikan alkua, kuinka tänä vuonna tulee täyteen 10 vuotta siitä, kun ensi kertaa näin Swallow the Sunin livenä - ja niinpä lavalta lupailtiinkin myöhemmäksi jonkunlaista juhlakiertuetta asian tiimoilta. Ehkä säästelen mieliteot kirjoittaa jonkunlaista retrospektiiviä sitten siihen ajankohtaan!






Moonspell puolestaan tempaisi kuulijansa musiikillisesti eri maailmaan kuin lämmittelijänsä. Rummut kaikuivat kuin katedraalissa ja musiikki tempoili ja pursui raakaa energiaa.
Moonspell 5. 4. 2013

Moonspell 5. 4. 2013
Moonspell on yhdistellyt musiikissaan piirteitä niin äärimetallista kuin teollisemmasta ja tanssittavasta goottipopista kuulostaen aina itseltään, ja lisäksi osoitti setin puolivaiheille sijoitetun Ataeginan myötä hallitsevansa myös pelimannimeiningin ja kelttisävyjen yhdistämisen samaan soppaan. Kestäviä klassikoita tuottavista biisinkirjoitustaidoistaan huolimatta Moonspell tuntuu silti jääneen jotenkin marginaaliin, kenties jotenkin liian kulmikkaana, karsinoihin mahtumattomana ja arvaamattomana.



Kotamäki ja Ribeiro duetoimassa Opiumia
Moonspell 5. 4. 2013


Toisaalta pieni yllätyksellisyys piristää, eikä bändi nytkään tyytynyt soittelemaan vain vanhoja hittejään (vaikka olennaisimmat toki soitettiinkin), vaan esitti uutta materiaalia reippaasti nostalgiannälkäisimmän yleisönosan huuli pyöreänä seisoskelusta piittaamatta.  Okei, ehkä tässä välissä voin myöntää Moonspellin välttäneen tutkaani tehokkaasti ihan liian monta vuotta - edellisen kerran näin bändin livenä Tavastialla 15 vuotta sitten, kun Sin/Pecado oli vasta ilmestynyt samalla viikolla, ja levyä vielä kuulematon yleisö ihmetteli silloinkin huuli pyöreänä uusia biisejä. Linja on siis pitänyt. Ja tällä tuoreemmalla keikalla kaikki valinnat vanhoiltakaan levyiltä eivät olleet niitä ilmeisimpiä, esimerkiksi Sin/Pecadolta soitettavaksi oli valittu silloisten single- tai videohittien sijaan Abysmo, ja ensimmäisenä encorena bändi tarjoili jo kieli pitkällä (vihoviimeiseksi säästettyä) Full Moon Madnessia odottaneelle yleisölle Werewolf Masqueraden.  Encoreineen keikka kesti liki kaksi tuntia, mutta energialataus ei missään vaiheessa hyytynyt. Ja toki mieluummin katsastan bändiä, joka yllättää valinnoillaan ja pitää homman mielenkiintoisena itselleen niin, että energiaa riittää jaettavaksi yleisöllekin, kuin rutiineihinsa väsynyttä hittiposetiivia.

Meeeefistooooo!
Moonspell 5. 4. 2013

Ja kuten sanottua, settiin kuului aivan tarpeeksi myös niitä hetkiä, jotka veivät kuulijan tripille niihin aikoihin, kun kasetteja vaihdeltiin kirjekaverien kanssa etanapostitse.

Moonspell 5. 4. 2013
 Ja voi, Vampiria on edelleen raivokas ja julma peto, jota nuoremmat ja nynnymmät vampyyriwannabet juoksevat karkuun ihoglitterit karisten. Ties mikä vampyyri on laulaja ja keulakuva Fernando Ribeirokin. Mieshän on näyttänyt ihan samalta jo parikymmentä vuotta, ja vasta nyt alkaa näyttää suunnilleen ikäiseltään.