Olen näköjään tullut siihen ikään, että minulle myydään tapahtumia nostalgialla. Ja kaiken lisäksi vielä tartun siihen syöttiin.
Nostalgiavetoinen iso festari Tampereella, ja vielä samassa paikassa kuin ennenkin - tutut puitteet, vaikka nimi onkin vaihtunut.
Iltapäivän ensimmäinen akti
Masterplan ei nyt varsinaisesti vielä nostalgiantajuun vedonnut, paitsi ehkä superkokoonpano-ominaisuuksillaan. Kummastelin, että basisti, jolla oli niin paljon kieliä etten osannut edes laskea, oli shoumiäs western wööldistä, ja sain kuulla että se on muuten Stratovariuksesta ja kitaristi Helloweenistä. Semmoisia shoumiähiä. Bändi oli myös elokuvallinen, sillä laulaja näytti aika tavalla Melkein julkkis-leffan Stillwaterin laulajalta (ehkä se oli se parta- ja asuvalinta), ja kosketinsoittaja häiritsevässä määrin Rocky Horror Picture Show'n RiffRaffilta (vaikka olikin enemmän tukkaa ja vähemmän kyttyrää).
 |
| Masterplan 5. 6. 2015 |
|
 |
| Masterplan 5. 6. 2015 |
|
Kosketinsoittaja se vasta olikin shoumiästen shoumiäs, imuroi Jack Danielsia melkoista tahtia, loikki iloisin jänishypyin pitkin lavaa ja huuteli mikrofooniin "aah aah" aina soittaessaan pätkiä huokuvalla dimmu-soundilla. Tai mistäs minä tiedän, josko se soundi lähtikin kosketinsoittajasta eikä niistä koskettimista! Vähän sai myös jännittää, tuleeko se lavalta alas suorin vartaloin kerien, mutta pysyi sentään lavalla setin loppuun saakka. Reipasta setäheviä soitti Masterplan - tosiaan enemmän perinteistä heavya kuin mitään tiluttamiseen tai pehmoiluun kallistuvaa alagenreä.
 |
| Masterplan 5. 6. 2015 |
|
Alkuiltapäivän yleisö hajaantui kouralliseksi pitkin laajaa kenttää, vaikka varmasti jo siinä vaiheessa oli satoja paikalla. Ehdin hetken iloita isoista tupakoinnin lavan edessä kieltävistä kylteistä ja erikseen merkityistä tupakkapaikoista, mutta ilo oli ennenaikainen, sillä totta kai kieltoa valvottiin tasan päälavan turva-aidalla eikä missään muualla, ja riippuvuudestaan ylpeät korsteenit oikein sauhusivat innosta päästä röyhyttelemään ja huitomaan muita palavilla tumpeillaan siellä yleisön seassa. On se nyt perkele, piikittäisivät nikotiinin suoraan suoneen eivätkä häiritsisi muita! (Ja sitten vielä niiden idolit näyttävät huonoa esimerkkiä. Hyi!)
 |
| Masterplan 5. 6. 2015 |
|
 |
Masterplan 5. 6. 2015
Loppukumarrukset |
|
Iltapäivän hajaannus iski ja seuraava bändi, jota seuraamaan tuli palattua festarialueelle, olikin sitten
Stargazery, joka sijoittui kuultavasti johonkin hard rock - AOR-jatkumon varrelle. Hyvin tyylipuhtaaksi viljeltyjä tilu-lilu-ujel-ujel-kitarasooloja ja paisuteltuja nyyh-nyyh-kertosäkeitä - vain euroviisu-modulaatiot puuttuivat.
 |
| Stargazery 5. 6. 2015 |
|
 |
| Stargazery 5. 6. 2015 |
|
Ja viimeiseksi vedetty iskelmä-cover kuulosti rockin sijaan aivan tanssilavameiningiltä. Stargazeryllä oli kuitenkin myös oma, omistautunut yleisönsä, joka näytti olevan aivan pähkinöinä. Vertailukohteeksi mieleen tuli Pretty Maids.
 |
| Stargazery 5. 6. 2015 |
|
Sen jälkeen olikin aika valua teltasta kohti päälavaa ja
Acceptia, jonka aikainen soittoaika jopa hämmensi. Accept tuli todettua kovaksi livebändiksi jo jossain takavuosien Sauna Open Airissa, joten odotukset olivat korkealla - mutta huh huh, silti odotukset paitsi täyttyivät, jopa ylittyivät!
 |
| Accept 5. 6. 2015 |
|
 |
| Accept 5. 6. 2015 |
|
Accept on nykyisellään aivan tajuttoman kova livebändi - kuin hyvin öljytty ja äärimmilleen viritetty, kellokoneiston tarkka kone tai massiivinen lokomotiivi, joka käyntiin lähdettyään on pysäyttämätön. Ja lopulta yleisönäkin tuntee olevansa osa valtaisaa, eteenpäin jyräävää koneistoa. Kun ottaa huomioon, millaisissa yskien putputtavissa koneistoissa yleensä arki sujuu rikkana rattaissa, oli Acceptin keikka melko täydellistä irtautumista arjesta.
 |
| Accept 5. 6. 2015 |
|
Jollain tavalla lämmitti myös se, että Acceptin herkistelyhetki ei sekään ole mikään nyyh-nyyh-nynnyily vaan kunnon jyystöä
Princess of the Dawnin merkeissä, slaavilaisen melodian edustaessa sitä herkempää puolta. Samoin Accept heitti kovan haasteen myöhemmin lavan valtaavalle Extremelle, sillä
London Leatherboys svengasi enemmän kuin
Get The Funk Out ikinä.
 |
| Accept 5. 6. 2015 |
|
Jossain määrin hilpeää oli pitkätukkaisen kitaristin oma tuulikone - no, kyllähän sitä pehkoa kelpasikin pöllyttää. (Mutta onko väärin vai pelkästään hauskaa, että hevifestareilla huomaa yht'äkkiä pelaavansa euroviisubingoa? Modulaatiot ja tuulikone mainittu!) Acceptin jäsenet myös näyttivät esimerkiksi Stargazeryn jäseniä nuoremmilta, vaikka eiköhän se ikäjakauma mene oikeasti toisinpäin. Voidaanko tästä päätellä, että AOR vanhentaa ja heavy metal pitää nuorena?
 |
| Accept 5. 6. 2015 |
|
 |
Accept 5. 6. 2015
Loppukumarrukset |
|
Accept olisi yhtä hyvin voinut olla pääesiintyjä, sillä käytännössä millä tahansa bändillä olisi ollut vaikeuksia ottaa lava haltuunsa ja yleisö puolelleen sen jälkeen. Ensimmäiseksi vertailusta kuitenkin kärsi teltassa settiään suoraan Acceptin jälkeen aloitellut
Teräsbetoni. Kaikki oli sinänsä ihan jees ja okei (paitsi stemmat - se, että kaikki stemmoja laulavat jäsenet aloittivat stemmansa eri aikaan, josta seurasi yhteen soinnin sijaan sekamelska, korostui vähän liikaa verrokkina seuraavksi ohjelmassa stemmansa ihan äärimmilleen hionut Extreme), mutta koko ajan tuntui, että jotain jäi silti puuttumaan. Paremmin toimi Teräsbetoni viime kesänä Manowarin lämppärinä ja haastajana. Teltta oli silti selvästi liian pieni Teräsbetonille, joka soitti Metallitotuus-debyyttinsä 10-vuotisjuhlakeikkaa ja vielä kotiyleisön edessä. Okei - ehkä yksi syy oli myös siinä, että Metallitotuus on kuitenkin varsin simppeli ja tuntuu isoina annoksina vähän yhden vitsin venyttämiseltä, kun taas Manowarin lämppärinä Teräsbetonilla oli mahdollisuus poimia uransa varrelta monipuolisempia biisejä. (Lisäksi tunnelmaa latisti se, että telttaan ei mahtunut vaan piti kauempaa kuikuilla mitähän lavalla tapahtuu, jossa ympärille kertyi taas joku saamarin savupiipputeollisuuskeskittymä.)
 |
| Teräsbetoni 5.6. 2015 |
|
 |
| Teräsbetoni 5. 6. 2015 |
|
Illan päätti päälavalla se varsinainen nostalgia-akti
Extreme. Suhtautumiseni bändiin on vähintään ristiriitaista - toisaalta se on ensimmäinen bändi, jonka keikalle koskaan menin ja silloin elämyksenä kokonaisvaltaisen mahtava, toisaalta taas oma musiikkimaku kehittyi aivan eri suuntaan kuin bändin musiikki, jonka aikaisempi diggailu alkoi jossain vaiheessa tuntua suorastaan nololta. Ehkä asiaan vaikutti sekin, että olin silloin niin nuori, että musiikista keskustelemisen ja sen herättämien tuntemusten sanallistamisen taitoa vasta opeteltiin, eikä se aina onnistunut. Tavallaan Extreme edusti myös iloisen 80-luvun viimeisiä kuolonkorahduksia ja sen jälkeistä kollektiivista krapulaa, johon nyykähtivät tukkabändit ja grunge näytti selviävän voittajana - mutta todelliset pidemmän ajan voittajat tulivatkin sieltä maan alta, jossa 80-luku ei edes ollut ollut jatkuvia bileitä, eikä 90-luvun ankeus niin päässyt yllättämään. Extremehän ei edes ikinä ollut ihan varsinaisesti tukkaheviä, mutta ehkä juuri siksi toimi levyillään kuin ilmapuntarin viisari - Pornograffittin rennosta ja iskevästä hardrockista Three Sides To Every Storyn haahuiluun ja Waiting For The Punchlinen pakotettuun pinnistelyyn. Ensin pidettiin hauskaa, sitten otettiin kantaa ja lopulta mikään ei enää ollutkaan hauskaa. Taiteellista yritettiin, mutta kiltisti kovin ahtaassa mainstream-karsinassa ja ilmeisen kovat kaupallisen menestyksen paineet niskassa - olisiko niistä lähtökohdista edes voinut onnistua? Nykyisestä perspektiivistä niitä MTV:n ja suuren teollisuuden dominoimia musiikkimarkkinoita on vaikea edes ymmärtää - olivatko karsinat todella niin ahtaat, vai kaivoiko bändi itse kuoppaansa koittamalla sopeutua kuviteltuihin odotuksiin? Kovin epätasainen biisimateriaali ei varmasti sekään ainakaan auttanut asiaa.
 |
| Extreme 5. 6. 2015 |
|
Nostalgiakeikalta lienee kuitenkin lupa odottaa iloista meininkiä ja biisien parhaimmistoa? (Vaikka etukäteen käväisikin mielessä myös kauhukuva, että entä jos siellä soitetaankin vain jotain
God Isn't Deadia pari tuntia torviryhmällä ja ilman.) Alun
Decacence Dance introineen virittikin tunnelman iloiseksi - mitämitä, soittaiskohan nää Pornograffittin kokonaan? Yleisössähän näkyi jopa Pornograffitti 2014-kiertuepaitoja! No, eivät soittaneet - jo toinen biisi oli tunnistamatonta materiaalia, joka kuulosti Aerosmithin ja
Politicalamityn sekoitukselta. Sen jälkeen kuitenkin palattiin ruotuun pistämään jalalla koreasti vanhemman materiaalin äärelle. Aerosmithin haamu jäi kuitenkin leijumaan - keikan aikana tuli useampaan otteeseen mieleen, että siitä iloisesta hard rockistakin kuuluu vaikutteena läpi enemmän Aerosmith kuin Queen, vaikka hamalla 90-luvulla Queenin vaikutuksesta Extremeen puhuttiinkin enemmän.
 |
| Extreme 5. 6. 2015 |
|
Bändi ei juurikaan näytä ulkoisesti vanhentuneen 90-luvun ajoista (ehkei hard rock vanhenna niin paljon kuin AOR?) - etenkin Nuno on hyvin säilynyt ja pieni ja söpö kuin nepalilainen, vaikka huitelee ilmeisesti viittäkymppiä. Edellisellä keikalla 1992 keikkasetti oli rakennettu medley-tyyppisesti hypäten hittikertsistä toiseen ja skippaillen biiseistä pitkiä pätkiä. Tällä kertaa biisit soitettiin kokonaisina, missä oli puolensa ja puolensa. Muistan harmistukseni 1992 kun
Li'l Jack Hornysta skipattiin intro, joka oli suosikkikohtani koko biisistä, ja nyt sitten lopulta soitettiin sekin! Toisaalta jotkut biisit ovat todella pitkiä, eivätkä livenä kanna kestonsa mittaa. Esimerkiksi
Cupid's Dead on liian pitkä eikä saa pidettyä mielenkiintoa yllä loppuun asti, vaikka sinänsä biisin kiinnostavin osuus onkin rytmiryhmän yhteenpeluu. (Pistäkääs vaikka merkki seinään - nykyisen musiikkimakuni huomioon ottaen, en muuten kovin usein valita liian pitkistä biiseistä!)
 |
| Extreme 5. 6. 2015 |
|
Waiting For the Punchline-flopilta ei kuultu kuin levyn parhaimmistoon kuulunut akustinen
Midnight Express-kitarasoolo - ja Three Sidesilta hiukan yllättäen levyn orkestroidun loppueepoksen rokahtavampi väliosa
Am I Ever Gonna Change, jota en muista silloin '92 livenä soitetun, mutta joka oikeasti toimii livenä! (Ja toki myönnän, että muistikin saattaa tuossa ajassa tehdä tepposet.)
 |
| Extreme 5. 6. 2015 |
|
Ja toki kuultiin myös pakollinen
More Than Words, jonka aikana festarialueen ulkopuolelle rinteeseen näytti kertyvän melkoinen kuulijajoukko, joka hajaantui tiehensä biisin jälkeen. Sen jälkeen bändillä alkoi ilmeisesti puskea tunteet pintaan, koska moneen otteeseen kuultiin vakuutteluja, miten lämmin oli vastaanotto ja miten toivottavasti tällä ja seuraavalla keikalla ei ole yhtä kauan väliä. Niin. Vuosina 1991 - 1992 Extreme soitti Suomessa kolme kertaa kahdentoista kuukauden sisään. Kaikille keikoille riitti yleisöä ja päätellen Suosikin julistefrekvenssistä, bändi oli täällä oikeasti suosittu siihen aikaan. Sitten äkkiä kuluikin 23 vuotta ennen seuraavaa keikkaa, ja bändi on käytännössä kadonnut täkäläisestä mediasta. Yhteenpaluusta ja nykyisistä nostalgiakiertueista on saanut lukea lähinnä internetistä. Keikalle kuitenkin vanhat fanit ovat kaivautuneet luolistaan laulamaan biisejä mukana vanhasta muistista, niin kuin välivuosia ei olisi ollutkaan. Voi olla, että levy ja keikka tasaisesti muutaman vuoden välein olisi ollut odotetumpi urakaari.
 |
Extreme 5. 6. 2015
More Than Words |
|
Kitarasooloja kuultiin muutenkin kuin akkarilla - myös
Flight Of The Wounded Bumblebee. Vaikka noita lähes kappaleiksi sävellettyjä sooloja onkin toki jännittävää seurata, muistuu samalla muutamien kappaleiden välisooloista mieleen, mistä aikanaan puhkesi tilukitara-allergia. Bändin uustuotantoa esitteleva hillbilly-country-biisi sai jopa arvelemaan, etten ehkä ole menettänyt hirveästi, vaikka uustuotanto on mennyt ohi täysin tutkan alta. Keikka päättyi kuitenkin lempeästi ja hempeästi
Hole Heartediin ja Queen-cover
Crazy Little Thing Called Loveen - joskin jo odottamani
Get The Funk Out oli säästetty ihan viimeiseksi (hmm, ehkä hyvä valinta odotuttaa, kunnes
London Leatherboysin svengi olisi jo hiukan haihtunut mielestä). Ristiriitainen olo jäi, vaikka trippi teinivuosiin olikin jopa odotettua hauskempi.
 |
| Extreme 5. 6. 2015 |
|
90-luvulla puhuttiin kovasti siitä, että Extreme oli hyvä livebändi, ja se jäi itse asiassa mietityttämään pitkäksi aikaa - koska se oli ensimmäinen keikkakokemukseni ilman vertailukohtia (ja syvällä skuttassa asustellessani vieläpä kesti vuosia ennen kuin se sai mitään koulubändejä kummempaa vertailukohtaa), oliko se oikeasti hyvä vai tuntuiko se erityisen hyvältä juuri siksi, ettei vertailukohtia ollut? No, nythän niitä sitten on. Ja kyllä - Extreme toi lavalle oman maailmansa, americanan ja unelman letkeistä lanteista, ja sai keskittymään enimmäkseen juuri siihen, mitä lavalla tapahtuu. Niistä epätasaisen biisimateriaalin aiheuttamista kuolleista kohdista huolimatta. (Kaikki on muuten varmaan nähneet sen sivun mittaisen sarjakuvan, jossa Nemi kuuntelee radiosta progea? Extremen biisimateriaali toimii aika samalla tavalla, myös keikkatilanteessa!) Toki veikkaan, että Extreme olisi toiminut vielä paremmin ympäristössä, jossa olisi ollut tarjolla muutakin 90-luvun alun hardrock-nostalgiaa - vaikka sitten olisikin saanut arpoa, että mikä bändi niistä olikaan paras tai katoaako joku massaan. Vaikka Acceptia olikin nyt mahdoton ylittää, oli toisaalta Extreme myös tarpeeksi erilainen erottuakseen pääsiintyjänä.
 |
| Extreme 5. 6. 2015 |
|
Nuno Bettencourt otti ehkä eniten kontaktia yleisöön illan aikana jutustelemalla ja olemalla läsnä. Basisti Pat Badger ei paljoa puhunut, mutta heitteli plektroja välillä varsinaisella sarjatulituksella hymy korvissa, ja rumpalilla, joka on joku tuoreempi kaveri, näytti vasta hauskaa olevankin. Laulaja Gary Cherone vaikutti kuitenkin ahkerasta ympäriinsä jumppaamisesta (ja Patin hiusten nyhtämisestä) huolimatta jotenkin pingottuneelta ja poissaolevalta, kuin laskisi huolissaan ehtiikö toteuttaa jokaisen suunnittelemansa tanssiliikkeen keikan aikana. Myös bändin laskeuduttua keikan jälkeen kuvauskuiluun kättelemään yleisöä, Gary pakeni pian takaisin lavalle siinä missä Nuno kävi järjestyksessä läpi koko eturivin laidasta laitaan. Lopulta oli vain sopivaa paiskata tassua miehen kanssa, josta aikoinaan koko keikoillaravaamisharrastus sai alkunsa, ja jonka musiikki toimi porttina metallisempiin sfääreihin. Toivottavasti muistin sanoa kiitos.
 |
| Extreme 5. 6. 2015 |
|
