Northern Incarnation ja Concrete Icon TVO:lla 26.1.2018

 Aika korkata keikkavuosi 2018. Korkkaustarkoituksiin valikoitui Tyrmyn järkkäämä tapahtuma, jossa soitti joku kolmaskin bändi, jonka tosin ehdin autuaasti missata ennen kuin tulin tulokseen, että nyt keikalle perkele tai seuraa henkinen turvotus.

Kumpikin nähtäväksi jääneistä bändeistä oli tsekattuna ennestäänkin.

Northern Incarnation kuulosti ysäribläkiltä niin kuin viimeksikin. Ihan kivaa joo ja silleen kivasti on rytmisiä koukkuja siroteltu sinne tänne, mutta jotenkin ei nyt vaan herätä sen kummempia intohimoja suuntaan tai toiseen. Musiikista tulee lievä teininostalgia aikoihin, joita ei varsinaisesti välitä muistella, mutta joihin nykyisin kykenee suhtautumaan surumielisellä myötätunnolla niiden tullessa mieleen.

Northern Incarnation 26.1.2018

Northern Incarnation 26.1.2018

 

Bändi oli myös ehostanut sievästi niin kuin viimeksikin. Tosin tällä kertaa näytettiin käyttäneen enemmän punasävyjä kuin mustaa. Laulaja näytti edelleen Gene Simmonsilta ja toinen kitaristi ansaitsi virtuaalisen "päivän parhaat hiukset"-palkinnon jopa mahdollisia kilpakumppaneita näkemättä. Bändin visuaalisen annin tärkein koriste-elementti oli siirtynyt bassonvarresta kitaraan sitten viime näkemän. Oli vissiin jonkun muunkin mielestä koristeellinen näkymä, sillä lavan edessä päivysti jossain välissä melkoinen beibekertymä. Tuoreempi basisti ei ollut niin koristeellinen näkymä, mutta jäi sentään enimmäkseen tolpan taakse piiloon.

Northern Incarnation 26.1.2018

 

Northern Incarnation 26.1.2018

 

Beibet häipyivät johonkin lavan edestä ennen kuin Concrete Icon aloitti. Mitäs peliä se semmoinen on, kun ilo on vasta alkamassa! Vaikka kielisoittajien lumberjack-look olisi karkoittanut beibet, rumpalin soreissa säärissä olisi riittänyt ihasteltavaa. Olkoonkin, että muutama pitkä mies eturivissä yritti peittää näköalan useampaan otteeseen. (Ulkoisten elementtien vertaamista edelliseen kertaan ei nyt ole luvassa, koska tunnetusti en muista, miltä bändi silloin näytti.)

Concrete Icon 26.1.2018

Concrete Icon 26.1.2018

 

Concrete Iconin jykevämpään jyrinään oli huomattavasti helpompi päästä sisään ja tarttua fiilikseen kuin Northern Iconin ysäripastisseihin. Ajoittain teki mieli suorastaan heiluttaa lettiä. Minua tällainen rauhallisemmassa tempossa jurnuttaminen ilahduttaa. Orinäsoundikin oli letkeän nariseva. Teininostalgia tosin tulee mieleen tästäkin, mutta tällä kertaa hyvällä tavalla - voi niitä kasettien vaihtelun ja löytöretkeilyn riemuja aikanaan!

Concrete Icon 26.1.2018

 

Concrete Icon 26.1.2018

 

Keikan loputtua teinimeininkisimulaation kruunasi se, että joku päätti päräyttää vielä White Zombiet soimaan.

Concrete Icon, Cataleptic ja Solothus Turun Klubilla 3. 1. 2014

Etukäteen näytebiisejä netistä kuunnellessa kaikista illan bändeistä tuli jollain tavalla mieleen 90-luvun paremmat puolet, kylmyys ja murskaavuus. Sellainen rouhinta ja raskaus, joita on ollut suorastaan ikävä. Kyllä siis kelpasi keikalle mennä. Soundit Klubin Ilta-puolella olivat myös tällä kertaa huomattavasti paremmat kuin edellisen kerran siellä ihmetellessäni (mikä oli siis Mansionin ja Lord Vicarin keikalla lokakuussa).

Concrete Icon suorastaan svengasi. Välispiikkihohottelut olivat vähän kummia, mutta muu jyrinä pelasti tunnelman. Viimeinen biisi louhi sen verran hyvin, että melkein aloin suunnitella levynkin hankkimista. Levyä kuulemma sai bändiltä myyntitiskin sijaan, ja niinpä taas mahtava kykyni olla muistamatta enää hetkeä myöhemmin minkä näköisiä hyypiöitä olen juuri katsellut lavalla esti ostokset. Nyt ei kyllä ollut kamerastakaan apua. Seuraavat esitykset puolestaan pyyhkivät mennessään ne kuulokuvat, joiden perässä hankinta-aikeet alunperin syntyivät. Ei siis mennyt niin kuin Strömsössä.

Concrete Icon, 3.1.2014

Cataleptic on tsekattu aikaisemminkin eri yhteyksissä. Muistikuvat bändistä ovat liittyneet aina hitauteen ja raskauteen, mutta nytpä se jyrääkin alkuun niin vauhdikkaasti, ettei meinaa kameralle tarttua. Tempo kuitenkin hidastuu pikkuhiljaa, ja setin päättävä Secluded Path hidastuu hidastumistaan ääriraskaaseen ja huumaavaan crescendoon. Levyltä kuunnellessa juuri se kappale ei ole niin paljoa puraissut, mutta livenä se on melkoista herkuttelua, ja aukenee jatkossa kotikuuntelussakin uudella tavalla. Ja mitä tulee niihin 90-luvun parhaisiin puoliin - Gothicin aikainen ja sitä vanhempi Paradise Lost on tuntuvasti läsnä koko ajan (eikä vähiten kitarasoundin ansiosta), ja kaikuina hetkittäin kuuluu myös varhaisen My Dying Briden vaikutus - ja hetkinen, ikään kuin johonkin kitaravalliin olisi lainattu jotain myös the Gatheringilta? On tietysti mukavaa, kun uutta musiikkia kuunnellessa tulee nostalginen olo, eikä mitään kuitenkaan ripata suoraan, vaan nostalgian kohteet kuuluvat enemmän tosiaan kaikuina.

Cataleptic, 3.1.2014

Cataleptic, 3.1.2014

Cataleptic, 3.1.2014

Cataleptic, 3.1.2014

Solothus on kahta aikaisempaa bändiä selvästi äkkiväärempää tavaraa ja vaikeammin hahmotettavissa. Monenkin biisin rakenteista jää sellainen vaikutelma, kuin niihin rakennettaisiin perustuksia kliimaksille, jota ei kuitenkaan tulekaan. Päällimmäiseksi muistikuvaksi jää silti riemastuttavat viemärinpohjamurinat, joita lisäksi komppaa kahden kielisoittajan huutokuoro - ja se, että yht'äkkiä jossain biisissä siteerattiin perverssisti Born To Be Wildia kesken kaiken.

Solothus, 3.1.2014

Solothus, 3. 1. 2014

Alakerrassa oli ollut ilmeisesti samaan aikaan jotkut burleskishowt käynnissä, ja Solothuksessa oli heti otettu vaikutteita, kun joku kielisoittajista kekkaloi ilman paitaa.

Solothus, 3. 1. 2014