Lung Kirjakahvilassa, 13.10.2019

Jaa-a, se olis sitten Blowupista palattua Kirjakahvilassa tarjolla muun muassa jotain, mikä kuulostaa aika punkilta, vaikkakin soitettuna sellolla. Neljä päivää keikkoja putkeen? No mikä jottei!

Lung, 13.10.2019

Illan muut esiintyjät muine tyyleineen osuivat päällekkäin työvuoron kanssa, joten ehdin kuuntelemaan vain kuvauksen mukaista Lungia, joka oli oikein energinen esitys.

Lung, 13.10.2019

Laulutyyli oli varsin omintakeisen kuuloista - aina en tiennyt, pitäisikö kuunnella ääntä vain instrumenttina vaiko myös sanoituksia, jotka kaikesta päättäen kertoivat koko joukon tarinoita nekin. Ehkä parempi perehtyä sanoituksiin levyltä...

Lung, 13.10.2019

Jostain syystä mieleen tuli 90-luku, punkahtava räyhärock ja musikaalit, yhdessä ja erikseen. Niin, ja Emilie Autumn, vaikka mielleyhtymä ehkä liittyi vain draamalliseen lauluun ja jousisoittimeen. Kaverille oli kuulemma tullut mieleen Kate Bush. Joissain kappaleissa matalalta möyrivä sello kuulostaa suorastaan doom-riffittelyltä, toisissa nopeampi sahaus muistuttaa punk-kitarointia ja osa puolestaan muistuttaa sävelmiä elokuvista tai teatterista.

Jos kohta kaikenlaisia energioita tuli viikonlopun aikana suodatettua, Lungin energiassa oli jotain kiehtovan hyväntuulista.

Blowup vol 5 Korjaamolla, 12.10.2019

Koska Blogger rajoittaa tägien määrää per postaus, kolmen päivän festarit on  syytä raportoida kolmena eri postauksena. Nyt luet niistä kolmatta, joko alaspäin selaamalla tai järjestyksessä linkeistä löydät ensimmäisen ja toisen.

Nykypost 12.10.2019

Lauantain ja viimeisen festaripäivän korkkaa vinttilavalla Nykypost, joka yhdistelee äijä ja äänipöytä-meininkiä tunnustukselliseen runouteen ja videotaiteeseen, jossa sämplätään pätkiä musiikkivideoista ja telkkariohjelmista, jotka runoista päätellen aikanaan kuvittivat niin artistien kuin yleisönkin nuoruutta. Puhelaulu ei tunnu varsinaisesti hakevan yhteistä rytmiä konemusiikin kanssa, vaan keskittyy tekstiin. Ehkä juuri videomateriaali tuo mieleen, että Nykypost olisi jonkunlainen arkisen ankea peilikuva Möyhy-veikoista, vähemmällä kierteellä ja kielellä poskessa, vaikka lavalle onkin viritelty Pahkasian alttari. Musiikillisesti yhtymäkohdat jäävät vähäisemmiksi. Mieleen muistuu myös jonkun luonnehdinta postmodernista kerronnasta, jossa "kaikki osapuolet puhuvat toistensa ohi kohtaamatta". Voi sen kieltämättä näinkin esittää. Kuolema-duon rekvisiitaksi luulemani oksat paljastuvatkin kiinteäksi osaksi salin sisustusta, samoin kuin wickermanin mieleen tuovat lamput.

Nykypost, 12.10.2019

Äijä ja äänipöytä on seuraava kokoonpano myös päälavalla, jossa esiintyy Lustmord. Komeat visualisoinnit valkokankaalla savukiehkuroista liekkien ja kiviseinien kautta nebuloihin täyttävät lavan kyllä siinä määrin, ettei sinne fyysisempää showta kaipaakaan. Musiikin pitkäkestoiset matalat taajuudet kimpoilevat taas seinistä siinä määrin, että paikat jatsaavat hampaissa ja herää taas kysymys, onko vaunusali sittenkään juuri dronelle sopiva ympäristö, vaikka perinteisemmät bändisoittimet eivät siellä ihan kauheilta kuulostakaan. Murskaava drone ei sentään jää ainoaksi ulottuvuudeksi, vaan mukana on myös kuoroelementtejä ja rytmistä vaihtelua. Lopputulema on kaikkineen vaikuttava esitys.

Lustmord, 12.10.2019

Ahab seilaa vyöryviltä vuorenkorkuisilta aalloilta auringonkiloisiin suvantoihin ja takaisin, kuulostaen matkan varrella välillä hämäävästi Swallow the Sunilta ja toisaalta kuitenkin lähinnä itseltään. Kitaramelodiat ovat hyvin kauniita ja murinat tuntuvat lähtevän todella syvältä syöveristä. Kun tyvenen jälkeen myrsky räjähtää taas päälle, se todella räjähtää. Tunnelmakohdissa tosin tulee taas esiin se syöpä, että osa yleisöstä kuvittelee, että jokainen haluaa kuunnella heidän huudettuja kuulumisiaan niiden musiikin herkistelyhetkien sijaan.  Korjaamolla tapahtuma on vielä useamman rakennuksen alueella, niin että juorukerhoille riittäisi tilaa temmeltää muuallakin kuin soittavien bändien välittömässä läheisyydessä.

Ahab, 12.10.2019

Ahab, 12.10.2019

Rippikoulu on sillä välin sahannut ja laahannut menemään pienemmällä lavalla jo hyvän aikaa. Kolhoa ja kulmikasta on vanhan liiton kuolon meno, vaikka väliin varsin vauhdikasta.

Rippikoulu 12.10.2019

Vinttilavalla äänipöytää ja ääntä käyttää Lana del Rabies, jonka meno on päivän paria edellistä koneosaston esiintyjää rytmikkäämpää. Rytmikkyyden lisäksi meno on myös kaikkineen fyysisempää industrialia kalistimineen ja yleisön seassa liikkumisineen. Ranteiden viiltäminen ja yleisöön ryntääminen pääsi hätkähdyttämään kunnolla, vaikka ainahan sitä kaikenlaista ajattelee jo keikoilla nähneensä.

Lana del Rabies, 12.10.2019

Eyehategod kuulostaa tänään hiukan painavammalta kuin eilen, mutta edelleen yhtä hilpeältä. Jo kertaalleen nähtynä sen showsta tulee kuitenkin melkoinen osa uhrattua väsyneiden jalkojen alttarille. Enkä jaksanut edes käydä lähempänä lavaa katsomassa, onko laulaja oikeasti niin paljon Pate Mustajärven näköinen kuin eilispäivänä kaukaa näytti...

Eyehategod, 12.10. 2019

LLNN se painavalta ja ruhjovalta kuulostaakin, yhdistellen konesoundia ja perinteisempiä bändisoittimia. Tässä vaiheessa iltamaa alkaa kuitenkin väsyneiden jalkojen alttari vaatia lisää uhrauksia, kuten esimerkiksi paluuta Turkuun, joten hyvästi jää.

LLNN, 12.10.2019

LLNN, 12.10.2019

Blowup vol 5 Korjaamolla, 11.10. 2019

Bloggerin tägirajoitusten vuoksi kolmen päivän festarit raportoidaan nyt kolmessa erässä. Tässä (juuri menossa) on niistä toinen, ensimmäisen löydät täältä ja viimeisen täältä.

Perjantai-illan alkajaisiksi kuullaan uudella kolmoslavalla vintissä Kuolema-duon synkkiä säveliä.  Kaksiääninen laulu soi hivelevän kauniisti, vaikka toisaalta kauneutta särjetään myös kirskahtavin riitasoinnuin, joiden tuottamiseen käytetty instrumentti jää jousta lukuun ottamatta salin hämärän peittoon. Harmooni ja akustinen kitara on helpompi tunnistaa. Jälkeenpäin Kuolema-duo on se, jonka musiikki jää päähän pyörimään.

Kuolema-duo 11.10. 2019

Siihen päälle Demonic Death Judge kuulostaa ihan verrattoman hilpeältä, ja svengaa stellerinmerilehmän sukkeludella. Painavaa ja hidasta! Osansa hilpeydestä tuottaa taas erinäiset väärinkuulemiset, joku kappaleista alkaa selvästi karjaisulla "vaatteet pois, saatana!" Kukaan ei ota vaatteita pois.

Demonic Death Judge, 11.10.2019

Cirith Ungol soittaa seuraavaksi kulmikasta vanhan liiton tuomiota, ja sekin on iloinen asia se. Laulaja kuulostaa livenä normaalimmalta raspilta kovaa ja korkealta kuin levyiltä tutut tavaramerkkikiekaisut. Ikämiessarjalaiset ovat kuitenkin oikein vetreässä vedossa. Chaos Descends!

Cirith Ungol, 11.10.2019

Cirith Ungol, 11.10.2019

Cirith Ungol, 11.10.2019

Seuraavaksi saakin juosta jokseenkin suoraan taas pienemmän salin puolelle nähdäkseen edes loput Arktau Eosin setistä. Salissa leijuu sankka suitsukkeensauhu, jossa on häivähdys piparkakkua ja toinen santelipuuta. Matalampien, konepohjaisten ääniaaltojen vyörytyksessä on kosminen tunnelma, ja niitä kirjavoivat luuhuilut kuulostavat aavemaisilta. Keikan loppua kohti esiintyjien säkkinaamiot alkavat näyttää naamion sijaan yhä enemmän ilmeikkäiltä, epäinhimillisiltä kasvoilta. Kun elämys oli näin vahva tässäkin mitassa, mihinkähän tajunnan tuolle puolen olisi kokonaisen keikan kautta päätynyt?

Arktau Eos, 11.10.2019

Isossakin salissa tuntuu Arktau Eosin suitsukkeiden haju, vaikka se on viereisessä rakennuksessa - haju on ilmeisesti seurannut ihmisten vaatteissa ja hiuksissa - ja leijuu siellä koko lopun iltaa. Bölzer paljastuu duoksi, vaikka kuulostaa jossain määrin massiivisemmalta kokoonpanolta, mutta ei siellä sen enempää soittajia näytä lavan hämärissä nurkissa piileskelevän. Muutama ennakkoon kuunneltu näyte oli jostain syystä tuonut mieleen vanhan Sólstafirin ja se tunne senkun vahvistuu keikalla, vaikka eihän nää kuulosta yhtään samalta. Mutta ehkä tempoilevien rytmien, kuohuvien kielisoitinosuuksien ja raa'an ääntelyn yhdistelmä soittaa sitten mielen pohjilla jotain samoja kieliä. Noin muuten Bölzer onnistuu  kuvaamaan äänellisesti, miltä tuntuu adrenaliinin purskahdus. Tähän täytyy ehkä tutustua myöhemmin lisää.

Bölzer 11.10. 2019

Pienemmässä salissa tällä välin alkanut A Road To The Stars paljastuu elokuvaksi livesäestyksellä. Neuvostoliittolaiseksi elokuvaksi avaruuden valloituksesta. Aikataulussa oli elokuvan nimi, ja tieto säestäjistä täytyy onkia jälkikäteen netistä - nähtävästi teemaan soveltuvia avaruusääniä efektoiduilla kitaroilla tuotti Ydinontelo.

A Road to the Stars/ Ydinontelo 11.10.2019

Päälavalla meuhkaa seuraavaksi Eyehategod, joka kuulostaa samansuuntaisesti hilpeältä kuin Demonic Death Judge aiemmin illalla, ja jossain määrin punkilta.

Eyehategod, 11.10. 2019

Hilpeyden kyllästämänä tekee mieli kurkistaa, mitä siellä pienemmässä salissa olikaan samaan aikaan tarjolla. Celeste soittaa pimeässä salissa punaiset otsalamput päässä, kuulostaen väkivaltaiselta ja sahaavalta. Rauhallisempikin materiaali velloo levottomasti. Lamppujen kanssa ei ilmeisesti ole suunniteltu sen kummempaa koreograafista valoshowta, sillä synkassa liikutaan vain satunnaisesti.

Celeste, 11.10.2019

Celeste, 11. 10. 2019

Taas täytyy toistaa itseään ja lähteä nukkumaan, että jaksaa huomenna lisää.

Blowup vol 5 Korjaamolla, 10.10.2019

Blowup on sitten viime vuoden laajentunut kolmipäiväiseksi ja kolmeen saliin. Myös blogipostaus on syytä jakaa kolmeen osaan (tämän perään luettavissa siis toinen ja kolmas päivä), koska blogialusta sallii vain jonkun tietyn määrän tägejä per postaus, eikä kaikkia kolmen päivän bändejä pysty tägäämään samaan postaukseen. (Ja mitäs kirjanpitoa nähdyistä bändeistä se muka on, jos puolet joutuisi jättämään pois? ) Oheisohjelmaa ja erilaisia etkoja ja jatkoja riittäisi ilmeisesti jo koko viikoksi, mutta tällä kertaa nyt tuli priorisoitua varsinaista festarikattausta. Blowup on myös yksi niistä festareista, joille voi ostaa sokkona koko viikonlopun lipun varmana siitä, että jotain kiinnostavaa kuulee joka tapauksessa.

Kælan Mikla, 10.10.2019

Torstai-illan korkkaa päälavalla Kælan Mikla, joka kuulostaa suorastaan synkiödiskolta kylmine konepulsseineen, sykkivine bassoineen ja leijuvine synasävelineen. Darkwave lienee se virallisempi genrenimitys... Bändi joraa ankarasti sykkeensä tahtiin. Islanti laulukielenä kuulostaa aina yhtä jännittävältä, mutta laulajan kiukkuiselta piirroshahmolta kuulostava naukuminen käy vähän työlääksi kuunneltavaksi koko keikan mittaisena annoksena. Vaikka se kuinka kuuluisi asiaan, ja vaikka se synkiöitten diskossa yksittäisessä biisissä olisikin piristävä yksityiskohta. Laajempaa äänialaa ja muita äänenkäytön tapoja väläyttelevät pätkät kuulostavat heti kiehtovammilta.

Kælan Mikla, 10.10.2019

Kælan Mikla, 10.10.2019

Seuraavaksi kuullaan Mornen groovaavaa jurnutusta, joka tuo mieleen hiukan Conanin, paitsi rokkaavammin. Salin hämärässä saa hetken pällistellä että onko siellä oikeasti kolme kitaraa, jotka kuulostavat bassoilta kaikki, mutta taitaa siellä silti olla kitarat ja bassot erikseen. Riffit toistuvat, toistuvat ja toistuvat. Tämähän on hauskaa - mutta yllättäen toimii rivakammassa tempossa paremmin. Mitäs doomia se semmoinen on, jonka kanssa ei parane liikoja hidastella!

Morne, 10.10.2019

Pienemmässä salissa on käynnissä toinen varsinainen synkiödisko JK Fleshin sykkivän avaruusromun tahtiin  - tai enemmän siellä on sykkimistä ja vähemmän avaruusromua. Eturivissä on näköjään käynnissä haltioitunut joraus.

JK Flesh, 10.10.2019

Ved Buens Ende kuulostaa kitarapainotteisemmalta, metallisemmalta ja vaihtelevammalta kuin sitä samalla lavalla edeltäneet. Jonkun kappaleen rumpaloinneista ja sahaavista riffeistä tulee hetkittäin mieleen vanha Primordial, joka kuitenkin jää ennen pitkää taakse osasten nykiessä omille tahoilleen eri suuntiin. Kovin pintaan miksattu paasauslaulu alkaa kuulostaa ennen pitkää väärällä tavalla kummalliselta, ja jälkikäteinen ääninäytteiden tsekkaus paljastikin, että levytettynä ei kailotus ole ihan samaa luokkaa. Olisi tietysti tästäkin saanut enemmän irti, jos olisi malttanut katsastaa niitä näytteitä myös etukäteen eikä vasta jälkeenpäin.

Ved Buens Ende, 10.10.2019

Ved Buens Ende, 10.10.2019

Ensivaikutelma Louise Lemónista kallistuu vahvasti Sabbath Assemblyn ja Avatariumin suuntaan - tosin viimeksi mainittuun tuntuu viittaavan myös taustakankaalle heijastettu logografiikka lintuineen. Laulaja on todella taitava, basso juureva ja pianosta tulee hyvä säväys. Bluesahtavan retrorockin lisäksi biiseistä, etenkin balladeista, tulee kuitenkin mieleen myös euroviisut. Ehkä pikku euroviisuilu on ruotsalaisten helmasynti.

Louise Lemón, 10.10.2019

Sitten jyskyttää Godflesh luihin ja ytimiin Streetcleaner-albuminsa lanaavalla ja ruhjovalla livetulkinnalla. Tätä on odotettu, mutta silti kokemus jää jotenkin viime vuotisesta jälkeen. Ehkä juuri siksi, että on odotettu, ja odotukset päässeet paisumaan erilaisiin sfääreihin kuin viime vuoden puskista jyräys. Ja jumaliste, tälläkin kertaa iskee tekniset ongelmat kesken setin. Ei yhtä pitkällisesti kuin viimeksi, mutta kuitenkin. Keikan loppua kohti alkaa hotellihuoneen punkan kutsu jyskyttää ohimoita yhtä kovaa kuin konebiitti.

Godflesh, 10.10.2019

Godflesh, 10.10.2019