Etukäteen näytti siltä, että tästä on tulossa kerrassaan oivallinen keikkakevät. Oli lippuja buukattuna yhteen jos toiseenkin tapahtumaan, joita kannatti odottaa. Sen sijaan tulikin maailmanlaajuinen pandemia ja yksi toisensa jälkeen odotetut tapahtumat siirrettiin syksymmälle, ensi vuoteen tai peräti peruutettiin. Tilalle tuli kotona kökkiminen ja striimattujen keikkojen katsastaminen netistä.
Alkuun ajattelin skipata striimikeikoista kirjoittamisen - enhän yleensä ole kirjoittanut siitäkään, jos olen vaikka katsellut Wackenin striimejä, tai keikkatallenteita DVD:ltä. Ennen pitkää alkoi kuitenkin näyttää siltä, että alkuun oudolta ja väliaikaiselta vaikuttanut tilanne onkin uusi normaali, ja siitä saattaa poikia jotain uutta kulttuuriin jatkossakin. Olihan striimikeikkoja ollut aiemminkin - isossa mittakaavassa esimerkiksi juuri nuo Wackenin jokakesäiset striimaukset, ja pienemmässä skaalassa esimerkiksi erilaiset "treenikämppäkeikat".
Tietysti erilaisilla esiintyjillä on hyvin erilaiset mahdollisuudetkin tehdä striimejä. Siinä missä sooloartistin tai hyvin pienimuotoisen kokoonpanon on mahdollista polkaista keikka pystyyn vaikka kännykän kameran edessä kotisohvalta, isommat kokoonpanot tarvitsevat isompia puitteitakin. Varsinkin jos haluavat välittää katsojilleen kauemmaskin myös tavallisilta keikoilta tuttuja show-elementtejä, kuten valoja ja koreografioita. Ja isompien juttujen toteuttaminen tietysti tulee myös kalliimmaksi. Toki äänentoisto ja kuvaus vaikuttavat myös siihen, miltä se sooloartistikin kuulostaa. Joidenkin on helpompi toteuttaa kotikutoisempia juttuja nopealla aikataululla kuin joidenkin toisten. Toisaalta striimikeikat voisivat antaa myös mahdollisuuden toteuttaa yleisön nähtäväksi musiikkivideon ja keikan välimaastossa juttuja, joita olisi hankala viedä klubikeikoille tai kiertueelle. Vaikka soittaa pehmoleluilla täytetystä kylpyammeesta käsin, jos niikseen tulee.
Kun paikan päälle keikalle meno ei enää ollut vaihtoehto, vaan kaikki tarjonta oli striimejä netissä, tuli pikkuhiljaa havainnoitua myös muutoksia omassa keikkakäyttäytymisessä. Voi johtua siitä fyysisen osallistumisen tarpeesta, että jossain vaiheessa tuli seurattua melkein enemmän erilaisia jumppaohjausstriimejä ja liikuttua niiden tahtiin, kuin varsinaisia keikkoja. Samoin kun osa esiintyjistä tarjosi keikkansa katsottavaksi myöhemminkin kuin juuri siinä hetkessä, joitain erityisen korvanmukaisia keikkoja tuli kuunneltua useita kertoja, vaikkei niinkään katsottua kuin sen ensimmäisen kerran. Keikka pyörimään yhteen selaimen välilehteen ja puuhaamaan jotain muuta samaan aikaan toisella välilehdellä! Jollain tavalla tästä tuli mieleen jopa se teoretisoitu ero (leffateatterissa katsotun) elokuvan ja television välillä, jos elokuvaa katsotaan keskittyneesti ja televisiota silmäillään muiden puuhien ohessa.
Samoin oikeilla keikoilla harvemmin tulee juteltua kavereiden kanssa samaan aikaan kun bändi soittaa, mutta striimien kohdalla se on jo pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ehkä siksi, että tekstipohjainen jutustelu ei sotke kuuntelemista siinä missä ämyreiden vieressä kilpaa karjuminen. Ja onhan siinä tiettyä hohtoa kommentoida kaukana asuvien kavereiden kanssa reaaliaikaisesti kerrankin samaa keikkaa, siinä missä yleensä päästään korkeintaan vertailemaan saman kiertueen keikkoja eri kaupungeissa.
Kun kokoontumisrajoitukset sulkivat keikkapaikat maaliskuussa, Anniina Auf ehti ensimmäisten joukossa striimaamaan intiimin keikan kotisohvalta. Ja hiukan myöhemmin toisen, jossa oltiin jo liikkuvaisempia. Rajatusta biisimateriaalista huolimatta keikoilla esitettiin keskenään eri versio samastakin biisistä, joten yllätyksellisyyttäkin oli. Tunnelma keikoilla oli lämmin ja läheinen, ja kappaleet yhtä merkillisellä tavalla koskettavia kuin aiemminkin, joten ensi kokemusten perusteella livestriimit vaikuttivat joltain kerrassaan lupaavalta.
Varsin alkuvaiheessa päädyin myös katselemaan striimiä, jossa Galderian laulaja soitteli pianoa ja lauloi toivebiisejä (sikäli kun ne olivat pianon ja laulun voimin toteutettavissa) ja jutusteli webbikameralle näyttäen jokseenkin humalaiselta, vaikka ahkerasti siemaillussa lasissa vaikuttikin olevan vettä. Ilmeisesti osa esimerkiksi läppäreiden kiinteistä kameroista saa niiden ääressä istuvat ihmiset näyttämään vähintään oudolta, ja äkilliset kumartumiset lähemmäs näyttöä lukemaan tekstejä vielä lisäävät humalaista vaikutelmaa. Koska en varsinaisesti voi väittää tuntevani Galderian materiaalia ja striimin jutustelukin tapahtui pääosin oudolla kielellä, en tainnut saada siitä irti ihan sitä mitä bändin fanit. Varsin mukava kädenojennus kuitenkin faneille tilanteessa, jossa ei tiedetä koska on taas mahdollisuus nähdä fyysisesti samassa tilassa.
Varsin alkuun striimeissä pisti myös silmään ahkera siemailu ihan eri tavalla kuin livekeikoilla. Mitä sitten itse kunkin lasissa olikaan. Siinä missä Anniina Aufin jäsenillä oli soreat viinilasit ja Galderian laulajalla tavallinen juomalasi, Njihe siemaili Jaloviinaa suoraan pullosta. Kappaleiden nyrjähtänyt tunnelma oli edelleen kohdillaan, ja tähän esitykseen kuulunut jatkokertomus uutisesta sopi sekin settiin mainiosti. Aiemmalla livekeikalla vaikutuksen tehnyt Silmälasit oli mukana, mutta vähän petyin, kun toinen suosikkini Ristikkoaarre puuttui. Myöhemmin palattuani etsimään linkkiä katsomaani keikkaan, huomasin että niitähän on tullut sivulle lisää. Täytynee jälkikäteisesti katsoa nekin!
Metsatöll puolestaan toimitti monella kameralla kuvatun näyttävän shown, jossa oli useita vierailijoita. Keikka oli katsottavissa ilmaiseksi "maksa jos jaksat"-periaatteella, ja ilmeisesti monet myös maksoivat. Kommenteista päätellen monet myös tutustuivat bändiin ensi kertaa striimikeikan välityksellä - Metsatöll saattoi olla pandemian aikaan ensimmäisten metallibändien joukossa, jotka ehtivät tarjoamaan oikeaa kokonaista keikkaa koteihinsa jumittuneille katsottavaksi. Tosin, jos en nyt ihan läpiä päähäni puhu, kyseinen keikka saattoi olla jo valmiiksi sovittu ja suunniteltu, ja päätettiin sitten muuttuneessa tilanteessa soittaa joka tapauksessa kameroille ilman paikan päällä olevaa yleisöä. Vaan saattoipa se olla joku muukin keikka jolle kävi niin. Metsatöllin meininki oli kuitenkin reipasta ja hauskaa, kuten yleensä paikan päälläkin. Metsavihan muistan kuulleeni myös ihan ensimmäisellä näkemälläni Metsatöllin keikalla - tai ainakin se avasi hetkeksi portaalin vuosien takaisiin tunnelmiin.
Awake Againin striimikeikkamainos tuli vastaan Facebookissa. Entuudestaan tuntematon bändi - pitääpä tsekata millainen on meininki. No, meininki oli hilpeä - tuli mieleen jotenkin isojen (yleis)kesäfestareiden sunnuntaibändit. Värikästä pukeutumista ja maskottipehmopossu. Musiikillisesti tunnuttiiin kurottelevan nolkytluvun alun, ehkä jopa 90-luvun suuntaan. Ehkä vähän pomppumeiningillä. (Tätä keikkaa en ainakaan löytänyt enää myöhemmin katsottavaksi, vaikka se ilmeisesti oli jonkun aikaa suorana striimauksen jälkeen ollutkin katsottavissa.)
Myöhemmin luin lehdestä, että näitä Turku Rock Academyn striimikeikkoja olisi ollut enemmänkin, ja ajattelin vilkaista niitä lisää sitten myöhemmin. Josko tulisi välillä kuultua enemmänkin uutta musiikkia, eikä vain koluttua vanhojen tuttujen tekemisiä. Mutta ties kuinka monta ehdin missata välistä! Tässä vaiheessa alkoi myös tulla mieleen, että kannattaisi sittenkin kirjoittaa postauksia myös striimikeikoista, ennen kuin unohdan kokonaan mitä kaikkea kevään aikana on tullut nähtyä ja kuultua.
(Nytkin vaanii epäilys, että olen unohtanut jotain välistä. Saatoin muuten kuunnella jossain välissä myös Juha-Matti Rautiaisen keikan, mutta visuaalit näyttävät täysin vierailta, joten se on varmasti pyörinyt kuulokkeissa samalla kun olen tehnyt jotain muuta.)
Imperial Age veti tietenkin tapansa mukaan kaiken tappiin asti ja vähän yli kolmetuntisella striimishowllaan, jossa kappaleiden välissä oli juontajan houstaamia talk show-osuuksia, joissa oli tarkoitus vastailla yleisön kysymyksiin ja päästää laulajien lisäksi myös muita soittajia ääneen. Aina kappaleen tai parin välein toistuneet talk show-osuudet olivat kyllä keikan tylsintä antia, ehkä vuorottelu olisi toiminut paremmin, jos soittopätkät olisivat olleet useamman kappaleen mittaisia. Suurimmat hitit oli säästetty viimeisiksi, mutta toisaalta niissä kuului myös jo väsymys laulajien äänestä. Tämä keikka pelkästään striimattiin suorana, eli sitä ei ollut katsottavissa enää myöhemmin.
maanantai 11. toukokuuta 2020
sunnuntai 10. toukokuuta 2020
Mansion ja Lasten Hautausmaa Apollossa 22.2. 2020
Illan avaavan Mansionin aloitusajaksi on ilmoitettu vartti ovien aukeamisen jälkeen, ja hiukan ennen ovien aukeamista jono jatkuu jo pitkälle ylös Humalistonkatua. Ja sieltä jonosta sisään pääseminen kestää tuskastuttavan kauan.
Keikan alkaessa muistuu kyllä mieleen, miksi Mansionia kannattaa jonottaa sateessa ja myrskytuulessa. Se on hyvä. Se on hyvä bändi, ja se on hyvä luomaan tuonpuoleisen tunnelman, sekä teatraalisesti että musiikin keinoin.
Saarnaako Alma tällä kertaa yhdessä Tildan kanssa, vai onko kyseessä joku toinen väkevä todistaja? Ainakaan Traitor's Dirge ei settiin kuulu. Konsepti sikseen, jos kohta viime keväisellä keikalla kuultu vieraileva laulaja jäi itselleni tuntemattomaksi, tällä keikalla toinen laulaja on Olga Välimaa. Kahden naisen tulkinta soi yhteen ja tunkeutuu ihon alle, hiuksianostattavista harmonioista käskevään sähinään. Toimii.
Apollon led-seinää oli käytetty seurakunnan kasvattamiseen taustakuvan voimin, vaikka varmasti saarnaajien silmistä paistava tuli ja tulikivi olisi tehnyt vaikutuksen ilman taustaakin, ja jo kokoonpanon koko on tiettävästi sekin luonut tiettyä massan tuntua aiemmilla lavoilla. Paikan päällä siihen ei niin tullut kiinnitettyä huomiota, mutta myöhemmin kuvia kamerasta purkaessa jotkut kuvat näyttivät melkoisilta kansanjoukoilta.
Mutta voi, keikka päättyy aivan liian pian! Lienee lämppärislottien kirous.
Seuraavana lavan vallannut Lasten Hautausmaa kuulosti tämän jälkeen loppukevennykseltä, vaikka olikin illan pääesiintyjä, ja sen fanikunta fiilisteli mukana ihan tippa linssissä. Sitä fanikuntaa oli paikalla paljon.
Edellinen muistikuva Lasten Hautausmaasta oli tietty Viikatemaisuus, jota en enää tavoittanut - sen sijaan useampaan otteeseen mieleen tuli SIG. Joku rautalankavaihde tuntui löytyvän rivakammissa biiseissä. Jotenkin koko keikka tuntui myös siltä, kuin olisin kurkistellut jonkun muun nuoruusmuistoihin esimerkiksi lukemalla päiväkirjaa tai romaania. Tietyt asiat ovat tunnistettavia, mutta emotionaalinen etäisyys voi silti jäädä pelkän kurkistelun tasolle.
Siinäpä seisoskelin itkevien ihmisten keskellä ja kirjoittelin muistiinpanoihin sellaisia helmiä kuin "kuukahtava rumpali on noussut zombina ja myhäilee kuin yltiöhumalainen röllipeikko". Vai niin!
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
Apollon led-seinää oli käytetty seurakunnan kasvattamiseen taustakuvan voimin, vaikka varmasti saarnaajien silmistä paistava tuli ja tulikivi olisi tehnyt vaikutuksen ilman taustaakin, ja jo kokoonpanon koko on tiettävästi sekin luonut tiettyä massan tuntua aiemmilla lavoilla. Paikan päällä siihen ei niin tullut kiinnitettyä huomiota, mutta myöhemmin kuvia kamerasta purkaessa jotkut kuvat näyttivät melkoisilta kansanjoukoilta.
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
Seuraavana lavan vallannut Lasten Hautausmaa kuulosti tämän jälkeen loppukevennykseltä, vaikka olikin illan pääesiintyjä, ja sen fanikunta fiilisteli mukana ihan tippa linssissä. Sitä fanikuntaa oli paikalla paljon.
Edellinen muistikuva Lasten Hautausmaasta oli tietty Viikatemaisuus, jota en enää tavoittanut - sen sijaan useampaan otteeseen mieleen tuli SIG. Joku rautalankavaihde tuntui löytyvän rivakammissa biiseissä. Jotenkin koko keikka tuntui myös siltä, kuin olisin kurkistellut jonkun muun nuoruusmuistoihin esimerkiksi lukemalla päiväkirjaa tai romaania. Tietyt asiat ovat tunnistettavia, mutta emotionaalinen etäisyys voi silti jäädä pelkän kurkistelun tasolle.
 | |
| Lasten Hautausmaa, 22.2.2020 |
torstai 7. toukokuuta 2020
Swallow the Sun Apollossa 14. 2. 2020
Uuden vuoden ja uuden kymmenluvun keikkaelämykset pääsi korkkaamaan vanha kunnon Swallow the Sun. Olipa kyseessä samalla yhtyeen 20-vuotista taivalta juhlistavan kiertueen keikka, joten siinä oli merkkipaalua kerrakseen. Ja kyllä, tuon 20 vuoden aikana on ehkä muutaman kerran tullut Swallow the Sun livenä nähtyä!
Sitä nyt voi sitten hiukan arpoa, pitäisikö tämän illan anti laskea yhdeksi vai kahdeksi keikaksi, koska se sisälsi kaksi erillistä settiä väliajalla.
Ensimmäiseksi soitettiin Songs From The North II kokonaisuudessaan jousikvartetin kanssa. Muutama vuosi on välissä kulunut, eikä Songs From The North-triplan akustinen levy ole levynä tullut emotionaalisesti sen läheisemmäksi, mutta ehkä sen definitiivinen muoto onkin elävä. Keikoilla se on kuulostanut hyvinkin nautittavalta, ja eri tavalla tunteisiin käyvältä.
Harmillisesti Apollossa miksaus ainakin lavan viereen jättää toivomisen varaa, sillä rummut ja basso enimmäkseen hautaavat jousikvartetin, jonka mieluusti olisi kuullut selkeämminkin. Toki tietysti kauempana lavasta saattoi sointi olla sointuisampi. Sekin käväisi mielessä, että onpa Apollon pikkuisella lavalla nähty varsin suuria spesiaalikokoonpanoja!
Kokonaistunnelma oli tällä kertaa myös entistä goottilaisempi, muistutellen kalpeina kaikuina kuulokuvista vuosituhannen taitteen molemmin puolin, siinä missä materiaali itsessään muistuttaa ajallisesti läheisemmästä ajasta.
- - -
Etukäteen netissä oli saanut äänestää suosikkikappalettaan jokaiselta levyltä, ja toisen setin settilista koostui sitten näistä yleisöäänestyksen voittajista. Miinus Songs From The North II, joka juuri soitettiin kokonaisuudessaan, ja coverit oli myös rajattu äänestyksen ulkopuolelle, kun jotkut äänestäjät kaipailivat niitä mukaan. (Niin, Swallow the Sun on sinänsä tehnyt These Low Landsista sen verran omansa, että aivo nyrjähti kun jossain vaiheessa tuli muistutus että sehän on itse asiassa Niskalaukaus-cover. Ja ainahan sitä voi hekumoida ajatuksella, menisikö esimerkiksi internet rikki, jos nykypäivän StS soittaisi keikalla Solituden ja hommaisi Albertin duetoimaan, ja joku paikalla olija siitä tallenteen tuuttaisi kaikelle kansalle...) Monet settiin päätyneet kappaleet ovat entuudestaankin paljon keikoilla soitettuja, ja oma valintani suosikkikappaleeksi joltain levyltä olisi eronnut yleisestä mielipiteestä joissain tapauksissa. (Tosin luultavasti jos laatisin definitiivisen unelmalistan siitä, mitä tällä keikalla olisin erityisesti halunnut kuulla, tämä blogipostaus jumittaisi julkaisematta vielä kesäkuussakin, joten ehkä on syytä jättää sikseen. Olisiko kultakin levyltä ihanin se isoin hitti, vaiko kenties se salarakas josta kukaan muu ei ikinä intoile, haluaisinko kuulla sen jonka olen jo lukemattomia kertoja ennenkin kuullut vai sittenkin jotain, mitä en ole kuullut vuosiin...) Toisaalta olipa mukana odottamattomiakin hetkiä. Plague of Butterfliesin rypistys löi lähes ilmat pihalle ja kuulosti äkkiä avautuneelta portaalilta toiseen aikaan ja paikkaan. Ja toisaalta toiselle kuulijalle juuri se usein soitettukin kappale voi olla ajan ja paikan ankkuri aivan toisin kuin toiselle kuulijalle siinä vieressä. (Arvostin Infernon arviota saman kiertueen toisesta keikasta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaankin tavoitti jotain yleistä, sanoittamalla pitkään mukana kulkeneen musiikin herättämiä tuntemuksia.)
Tietysti on arvostettava myös pysyvyyttä - kun DJ laittaa soimaan Laura Palmer's Themen, on syytä järjestäytyä salissa sille paikalle, josta keikan aikoo seurata. Swallow päättää varsinaisen setin. Apollon lavalta ei poistuta ja palata takaisin, joten encore soitetaan suoraan putkeen. Basistilla on antelias kaula-aukko. On se hyvä, että jotkut asiat pysyvät samoina tässä muuttuvassa maailmassa.
Juhlakeikan yhteydessä on yleensä myös aina hyvä hetki muistella sitä ensimmäistä keikkaa viereisessä osoitteessa. Niin tälläkin kertaa. Ensin settien välissä kaverin kanssa, ja keikan aikana myös bändin toimesta. Taisin aikanaan kymmenvuotisjuhlakeikasta kirjoittaessa ja Haista!-lehden keikkarapsaa siteeratessa miettiä, pitäisikö 20-vuotisjuhlakeikasta kirjoittaessa siteerata niitä Haista!-lehden rapsaa edeltäneitä alkuperäisiä muistiinpanoja, koska ne ovat edelleen tallessa. Tosin sekin pohdinta tuntuu olleen niin äskettäin, että ehkä panttaan niitä muistiinpanoja ainakin seuraavaan juhlakeikkaan asti! Se niistä kuitenkin tuli selväksi, että vaikutus oli ollut syvä jo ensimmäisestä kerrasta asti.
Ja kun tälläkin tuoreimmalla keikalla jokainen basson jyrähdys tuntuu kuin tuli ja jää virtaisivat suonissa yhtä aikaa, on myös helppo ymmärtää, miten ja miksi jo ensimmäisen kerran vaikutus oli niin suuri. Swallow the Sun on aina livenä hyvin fyysinen kokemus, vaikka se kokemuksen fyysisyys pakenisi sanoja sitä ylös kirjoittaessa.
Toinen helposti sanoja pakeneva elementti on musiikin tuottamat visuaaliset mielikuvat. Encoreksi ilman lavaltapoistumista soitettu Here On The Black Earth tämänkertaisten keikkamuistiinpanojen mukaan kuulostaa Avatarin (elokuvan, ei bändin) maailmanpuulta, mutta hetken ohi mentyä mielikuvaa on vaikeampi enää tavoittaa.
Sitä nyt voi sitten hiukan arpoa, pitäisikö tämän illan anti laskea yhdeksi vai kahdeksi keikaksi, koska se sisälsi kaksi erillistä settiä väliajalla.
Ensimmäiseksi soitettiin Songs From The North II kokonaisuudessaan jousikvartetin kanssa. Muutama vuosi on välissä kulunut, eikä Songs From The North-triplan akustinen levy ole levynä tullut emotionaalisesti sen läheisemmäksi, mutta ehkä sen definitiivinen muoto onkin elävä. Keikoilla se on kuulostanut hyvinkin nautittavalta, ja eri tavalla tunteisiin käyvältä.
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow The Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow The Sun, 14.2.2020 |
Etukäteen netissä oli saanut äänestää suosikkikappalettaan jokaiselta levyltä, ja toisen setin settilista koostui sitten näistä yleisöäänestyksen voittajista. Miinus Songs From The North II, joka juuri soitettiin kokonaisuudessaan, ja coverit oli myös rajattu äänestyksen ulkopuolelle, kun jotkut äänestäjät kaipailivat niitä mukaan. (Niin, Swallow the Sun on sinänsä tehnyt These Low Landsista sen verran omansa, että aivo nyrjähti kun jossain vaiheessa tuli muistutus että sehän on itse asiassa Niskalaukaus-cover. Ja ainahan sitä voi hekumoida ajatuksella, menisikö esimerkiksi internet rikki, jos nykypäivän StS soittaisi keikalla Solituden ja hommaisi Albertin duetoimaan, ja joku paikalla olija siitä tallenteen tuuttaisi kaikelle kansalle...) Monet settiin päätyneet kappaleet ovat entuudestaankin paljon keikoilla soitettuja, ja oma valintani suosikkikappaleeksi joltain levyltä olisi eronnut yleisestä mielipiteestä joissain tapauksissa. (Tosin luultavasti jos laatisin definitiivisen unelmalistan siitä, mitä tällä keikalla olisin erityisesti halunnut kuulla, tämä blogipostaus jumittaisi julkaisematta vielä kesäkuussakin, joten ehkä on syytä jättää sikseen. Olisiko kultakin levyltä ihanin se isoin hitti, vaiko kenties se salarakas josta kukaan muu ei ikinä intoile, haluaisinko kuulla sen jonka olen jo lukemattomia kertoja ennenkin kuullut vai sittenkin jotain, mitä en ole kuullut vuosiin...) Toisaalta olipa mukana odottamattomiakin hetkiä. Plague of Butterfliesin rypistys löi lähes ilmat pihalle ja kuulosti äkkiä avautuneelta portaalilta toiseen aikaan ja paikkaan. Ja toisaalta toiselle kuulijalle juuri se usein soitettukin kappale voi olla ajan ja paikan ankkuri aivan toisin kuin toiselle kuulijalle siinä vieressä. (Arvostin Infernon arviota saman kiertueen toisesta keikasta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaankin tavoitti jotain yleistä, sanoittamalla pitkään mukana kulkeneen musiikin herättämiä tuntemuksia.)
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
Tietysti on arvostettava myös pysyvyyttä - kun DJ laittaa soimaan Laura Palmer's Themen, on syytä järjestäytyä salissa sille paikalle, josta keikan aikoo seurata. Swallow päättää varsinaisen setin. Apollon lavalta ei poistuta ja palata takaisin, joten encore soitetaan suoraan putkeen. Basistilla on antelias kaula-aukko. On se hyvä, että jotkut asiat pysyvät samoina tässä muuttuvassa maailmassa.
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)