Oma Ruisrockini sujui
ilmeisen rauhallisesti. En kärsinyt ihmisten eritteistä, enkä myynyt mitään, enkä ostanutkaan kuin virallisesta merkkarikojusta Amorphis-paidan ja oivallista artesaanijäätelöä jostain herkkukojusta. Päivä oli kuuma, mutta vesipisteelle ei tarvinnut jonottaa kauaa - ja ainakin telttalavalla järjestysväki myös tarjoili eturiville juotavaa ihan mukeista eikä vesiletkusta. Edellisestä Ruisrockistani oli vierähtänyt aikaa, hmm, aika tavalla, ja siihen verrattuna tilaa oli valtaisasti enemmän (niin myös lavoja, esiintyjiä ja eiköhän sitä myöten myös yleisöä) ja siirtymiset paikasta toiseen toimivat huomattavan sujuvasti - ainoa paikka, jossa joutui odottamaan pidempään oli pääportti, jossa siinäkin osa jonoista liikkui huomattavasti rivakammin. Välillä silti tuli orpo olo ja kulttuurierot joidenkin muiden yleisön edustajien kanssa tuntuivat hetkittäin korviin pistäviltä ("mitä noi oikein puhuu?"), sillä olen tainnut käydä ns. koko kansan festareilla viimeksi 90-luvulla ja sen jälkeen suosinut enemmänkin genrefestareita. Tietysti koko kansan festari on oiva tilaisuus avartaa maailmankuvaansa ja kuulla myös jotain sellaista, mitä ei välttämättä muuten olisi tullut kuunnelleeksi. Tosin myönnän, että hyödynsin tilaisuutta huomattavan vähän. Koska olen vanha pieru, jolla on vähän väliä joko selkä tai jalka paskana (tai pahimmillaan molemmat), ja silloin tulee yleensä jossain välissä mieleen, että lähdenpä tästä kotiin niin kauan kuin pääsen vielä festaribussille asti omin jaloin.
Alueelle ehdittyäni ja hiukan aluekarttoja ja lavojen sijaintia pähkäiltyäni ensimmäiseksi vuorossa oli kuitenkin
Mastodon, josta olen toisaalta kuullut kovasti kehuja ja toisaalta äänekästä paheksuntaa, mikä yleensä herättää mielenkiintoa omankin mielipiteen muodostamiseen. Tähän mennessä kokemukseni bändistä on kuitenkin rajoittunut siihen, että opastin heitä laivalla löytämään hyttinsä!
 |
| Mastodon 3. 7. 2015 |
|
 |
| Mastodon 3. 7. 2015 | |
 |
| Mastodon 3. 7. 2015 | | |
Lavalle saapuessaan Mastodon näytti iloisilta peikoilta ja kuulosti ensikertalaisen korviin kerrassaan hassulta. Monikin kappale kuulosti ensi alkuun joltain aivan toiselta bändiltä - tai oikeastaan siltä, kuin Mastodon olisi soittanut omia, viistoja ja nyrjähtäneitä versioitaan muiden biiseistä (joukossa niinkin sekalaista seurakuntaa kuin Sólstafir, Beastmilk, Green Day ja Entombed) tai erilaisista populaarimusiikin tyyleistä, ja kuorruttanut kaiken lisäksi omilla porrastelevilla pelimanniriffeillään. Ja ne riffit puolestaan, vaikka soitettiinkin kitaralla, kuulostivat joltain aivan muulta. Eniten niistä tuli mieleen eräissä häissä todistamani kampiliiran ja avainviulun battle!
 |
| Mastodon 3. 7. 2015 | |
 |
| Mastodon 3. 7. 2015 | |
Battletunnelma ei edes väistynyt, vaikka selvästi bändi kuitenkin soitti hyvin yhteen. Jokainen jäsen myös lauloi soittamisen lisäksi, vaikka eniten äänessä taisikin olla basisti. Paras ääni oli yllättäen rumpalilla. Lopputulemana bändi kyllä kulosti enemmän levynkansiensa värikkäiltä psykedeliakuvilta kuin muinaisaikojen norsueläimiltä. Materiaalin tunteminen ennakkoon olisi kyllä saattanut muokata kuuntelukokemusta erilaiseen suuntaan.
 |
| Mastodon 3. 7. 2015 | |
Jo ensimmäisen biisin aikana pari äänekästä räppärijunioria aloitti ironisen pitin, joka tosin veti puoleensa lisää porukkaa ja pyöri koko keikan ajan, niin että lopulta aloituksella ja sen mielialalla tuskin oli edes väliä. Toiseksi viimeisen biisin aikana circlepit oli paisunut massiiviseksi kurimukseksi, josta juniorit olivat lennelleet jo aikaa ties minne, ja bändikin tuijotti lavalta haavi auki menoa. (Nyt täytyy kyllä myös kiittää pittaajia siitä, että pitti pyöri kuin luonnonvoima ja silti hallitusti, eikä mukaan yritetty väkisin vetää ympäristöstä ketään, joka ei sinne omin päin mennyt. Niin sitä pitää!)
 |
| Mastodon 3. 7. 2015 | |
Seuraavana ja seuraavalla lavalla olikin vuorossa
Amorphis läpimurtolevynsä Tales From The Thousand Lakesin 20-vuotisjuhlasetillään, joita Suomessa päästiin kuulemaan vain Tuskassa, Ruisrockissa ja Ilosaaressa. (Itse asiassa se, mikä ratkaisi lähdenkö katsomaan keikkaa Tuskaan vai Ruissiin, oli työvuorolistani). Näin päästiin myös juhlistamaan eräänlaista ympyrän sulkeutumista - ensimmäisen kerran näin Amorphiksen livenä Ruisrockissa 1996 ollessani juhlimassa 18-vuotissynttäreitäni. Sen jälkeen Amorphis onkin tullut nähtyä livenä lukemattomia kertoja. Toisin kuin tämän kesän aikaisempi nostalgiapaukku, Amorphis on jatkanut relevantin musiikin tekemistä näihin päiviin ja kulkenut mukana koko matkan sieltä ensimmäisestä keikkakokemuksesta alkaen. Nostalgiakeikalla on silti oma viehätyksensä - olihan Tales jossain vaiheessa se levy, jonka olisin valinnut mukaani autiolle saarelle, ja juhlakeikka tilaisuus kuulla myös levyn kaikki biisit kerralla livenä.
 |
| Amorphis 3.7. 2015 |
|
 |
| Amorphis 3.7. 2015 | |
Siinä missä 1996 Amorphis soitti pikkulavalla auringonpaahteessa ja loppuvaiheessa keikkatunnelma lähenteli lämpöhalvausta, 2015 keikkalava oli teltassa, jossa myös valoshow pääsi oikeuksiinsa. Eturiviin pääsi taas kävelemään suoraan, mutta keikan jo alettua yleisöä pakkautui paikalle pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, ja taakse päin vilkaistessa näytti teltan ulkopuolellakin vellovan massaa. Ennen keikan alkua yleisö alkoi myös rytmikkäästi huutaa bändiä lavalle aivan kuin 90-luvulla - tosin tällä kertaa kukaan ei tainnut tehostaa huutamistaan hakkaamalla samalla päätään lavaan tai turva-aitaan niin kuin eturivin jantterit 1996!
 |
| Amorphis 3.7. 2015 | |
 |
| Amorphis 3.7. 2015 | |
Osa Talesin biiseistä on kuulunut tavalliseenkin keikkasettiin näihin päiviin asti (esimerkiksi itseoikeutetusti reippasti rullaavat Lemminkäisen seikkailut Into Hiding ja aisaparinsa The Castaway - joskin välillä käänteisessä järjestyksessä tai pelkästään yksitellen.), joitain ei puolestaan ole juurikaan 90-luvun jälkeen kuultu, josko silloinkaan. Jäin miettimään oikeasti, olenko kuullut Forgotten Sunrisea aikaisemmin livenä, ja mikä mahtaa olla tilanne First Doomin kohdalla. Ennakkoon mietin myös, että To Fathers Cabinia ei välttämättä ole kovin usein livenä soitettu, mutta keikalla se kuulostikin yllättävän tutulta. Ehkä osittain siksi, että se muistuttaa paikoin instrumentaali Reliefiä, joka kuului keikkasettiin vakiona 90-luvulla, ehkä siksi, että on sittenkin soinut useammin, mutta alitajunta on vain pyyhkinyt muistista muut kuin Ville Tuomen tulkinnan niistä muutamasta lauletusta rivistä.
 |
| Amorphis 3.7. 2015 | |
 |
| Amorphis 3.7. 2015 | |
 |
| Amorphis 3.7. 2015 | |
Niin, laulu ja tulkinta! Koivusaaren örinää ei ole levyillä eikä keikoilla enää aikoihin kuultu, mutta nostalgiashow teki tässä asiassa poikkeuksen. Tosin mies ei siirtynyt mikrofonin taakse mitenkään vakituisesti, vaan lähinnä ördäsi taustoja kappaleisiin, joiden levytetyissä versioissa ördänkä toteutetaan samaan aikaan Ville Tuomen kliinin tulkinnan kanssa - ja siitä, "kuuluiko" örinä varsinaisesti yleisön korviin nytkään voidaan toki olla montaa mieltä, koska tällä kertaa Joutsen ördäsi voimaperäisemmin vieressä samaa pätkää haudaten taustat alleen :D Joutsenen jättimäinen kaulakoru herätti myös hilpeyttä. Siinä on levyn tunnelmiin eläydytty hartaasti!
 |
| Amorphis 3.7. 2015 | |
 |
| Amorphis 3.7. 2015 | |
Siinä missä Into Hidingin laukkariffien kiihtyessä osaa jo odottaa tietynlaista tunnelman kohoamista ja samalla nostalgisia muistoja siitä miten 90-luvulla viimeistään siinä vaiheessa keikkaa alkoi jo fyysinenkin riehuminen olla sitä luokkaa että niin sanotusti lähti paskat päästä ja paikat hampaista, kovempi yllättäjä olikin tällä vuosikymmenellä folkki-introaan harvemmin kuultu Magic And Mayhem. Parhaimmillaan se toimii livenä aivan tautisesti - ja niihin kertoihin lukeutui Ruisrockin keikka, kappaleen johtaessa alun jamittelusta ensin lähes kauhuelokuvamaisiin tunnelmiin ja lopun hurmioituneeseen pieksentään lyriikoiden tarinan edetessä sanaharkasta miekkatappeluun. Äkkiä välistä katosi toistakymmentä vuotta ja silmät sulkiessa onkin taas 1996 - tosin ei Ruisrock, vaan saman syksyn Tavastian keikka ja soitinten piuhat sätkimässä ja kiemurtelemassa pieksennän tahtiin.
 |
| Amorphis 3.7. 2015 | |
 |
| Amorphis 3.7. 2015 | |
Siihen loppui Tales From The Thousand Lakes, mutta keikka ei ole vielä ohi, vaan siltana aikojen välillä kuullaan ensin askel vielä taaksepäin, Vulgar Necrolatry ja päätösbiisinä toinen askel eteenpäin, My Kantele. Instrumentaalioutrona soiva Karelia/Folk Of The North palauttaa mieleen sen, että Black Winter Day-singlen/EP:n muita raitoja ei pahemmin ole keikoilla kuultu. Mahtaisivatpa ne yllättää livenä näin vuosien jälkeen!
 |
Amorphis 3.7.2015
Loppukumarrukset |
|
Amorphiksen jälkeen on toisella lavalla aloittelemassa Public Enemy. Olen usein ensimmäinen myöntämään, etten tajua räpistä ja hip hopista yhtään mitään. Tällä kertaa päätän myös kokeilla, saanko avarrettua ymmärrystäni musiikinlajista sen tunnetun ja arvostetun edustajan avulla enemmän kuin pyytämättä ja yllättäen altistettuna jonkun tuoreemman yrittäjän tuotoksille. (Esimerkiksi keskiaikamarkkinoitten aikaan Tuomiokirkkopuistossa räpäyttäneet nuoremmat tulokkaat kuulostivat korviini pelkästään hirveältä ja herättivät lähinnä halun paeta mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas.) No joo, ehkä vähän myös kiinnosti hulvattomista tosi-tv-treffeistään tunnetun Flavor Flav'n näkeminen ihan elävänä, etenkin kun kaveri vielä muistutti asiasta ennen keikkaa.
 |
| Public Enemy 3.7. 2015 |
|
Kieltämättä amerikkalaisen metallin ja räpin yhtäläisyydet, vuorovaikutus ja toisaalta yhteinen historia ja estetiikka tulevat konkreettisemmin esille, kun jo aluksi särökitara, bassot ja DJ saavat aikaan varsin uhkaavan ja kaoottisen äänivallin, ja lava on koristeltu maastopukuisin sotilain. Oli aika, jolloin niin hip hop kuin metallikin olivat ääni yhteiskunnan laitamilta ja vaihtoehtomusiikkia. Tuli aika, jolloin molemmista tasapäistyi mukavia valtavirran kulutustuotteita, metallista tuli keski-ikäisten temmellyskenttä ja muualla vähän joka väliin tungetaan jotain kiintiöräppiä koska "nuoret tykkää." Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö marginaaleissa olisi edelleen elämää tai etteikö marginaaleista valtavirtaan ponnistaneilla olisi edelleen sanomansa tallella, vaikkei se välttämättä olisikaan kaikille selvä. Ja jossain vaiheessa lienee väistämättä edessä myös se, että nuorille asetellut vieheet houkuttelevatkin paikalle keski-ikäisiä ja nuorten oma juttu on oikeasti jotain ihan muuta.
 |
|
|
Public Enemyhän itse asiassa aikanaan levyttikin Anthraxin kanssa Bring The Noisen, joka nyt livenä (ilman Anthraxia) sai Ruissalon maan pinnan järisemään ja vellomaan hyppivän yleisön tahtiin. Näin ulkopuoliselle syntyi vaikutelma, että Chuck D oli se vakavampi puhemies ja Flavor Flav hauskempi shoumiäs western wööldistä, joka kävi välillä plunkuttamassa bassoa ja soittelemassa rumpuja, paiskaamassa tassua yleisön kanssa ja niin edespäin. Screenien kuvavalinnoista tosin olisi voinut päätellä, että varsinainen rumpali olisi isoin stara. Ehkä olikin.
 |
Public Enemy 3.7. 2015
Flavor Flav ja basso
|
|
|
Flavor Flav myös huusi iloisena "Helsinkiiii!" ja sai ensimmäisellä kerralla yleisön purskahtamaan nauruun. Saman toistuessa osa yleisöstä kuitenkin alkoi buuata, ja Chck D tuli korjaamaan "Finland!" ja supatteli jotain bändikaverinsa korvaan. Keikka jatkui normaalisti, mutta hiukan myöhemmin Flavor Flav halusi esittää anteeksipyynnön virheensä johdosta ja huudatti vielä yleisölläkin Turkua. Sitten olivat kaikki iloisia. Eihän se mitenkään tavatonta ole, ettei kiertueella oleva bändi pysy aina soittokaupungeista tai edes maistakaan perillä, mutta kieltämättä ensimmäinen anteeksipyyntö, jonka aiheesta olen kuullut.
 |
|
|
Keikka oli oikeastaan aika lysti. Biiseissä oli svengiä ja taisipa olla sanomaakin (josta tosin suurin osa huristi ohi korvien). Ja hiffasin ainakin yhden aikaisemmin räpissä ihmetyttäneen asian - välillä huudellut yo-yo't ja esiintyjien nimet tuntuvat toimivan oikeastaan vähän niin kuin kansanlaulujen refrengit. Niiden avulla pelataan aikaa muistella lisää lyriikoita tai improvisoida uusia. Jotenkin sellaisen nuorisoviehe-kiintiöräpin kuvauksista populaarikulttuurissa on voinut saada mielikuvan, että ne olisivat lyriikoiden pääteemoja, mutta ei sentään... Olin iloinen, että olin jäänyt katsomaan koko keikan.
Sen sijaan energia ei riittänyt enää festarin muun tarjonnan kuin myyntikojujen tsekkaamiseen, ja kokonaan tsekkaamatta jääneen rantalavan suunnasta kaikuvan disconjytkeen saattelemana lähdin tallustelemaan festarialueelta kohti festaribusseja.
