Sanoja ja kuvia koetuista keikoista, Haista!-lehden hengessä ja muistoa kunnioittaen. (Eli toisin sanoen yritän pitää tämän yhtä matalan julkaisukynnyksen paikkana harjoitella arkkitehtuurista tanssimista, enkä takaa minkäänlaista tasalaatuisuutta.)
Seuraavalla keikalla ollaan taas Klubin isommalla puolella. Illan avaa Brymir, jolla nimestä ja logosta päätellen on viikinkisympatioita, mutta ainakin etnomelodiaosastoa on musiikissa käytetty hyvin säästeliäästi ja sen sijaan tilutetaan ja ryöpytetään. Kai tästä pitäisi tulla mieleen Ensiferum (ainakin noetuista naamoista päätellen), mutta oikeastaan tuleekin mieleen Bodom ja mitä näitä nyt on. Vuorostaan se puoli 90-luvusta, joka on elettynä läpi, mutta jäi sittenkin emotionaalisesti etäiseksi. Brymirillä on kuitenkin ihan hyvä meininki ja keikkakunto, joten kyllähän näille yleisönsä suo. Ja on se vaan aina iloinen asia, kun bassoa tilutellaan uhokkaasti jalka monitorilla...
Brymir, 11.1.2014
Brymir, 11.1.2014
Brymir, 11.1.2014
Brymir, 11.1.2014
Battle Beastin keikan ajaksi 80-luku tuli takaisin, mukanaan kaikki sen viattomuus, voiman tunto ja optimismi. (Vai mahtoiko todellisuus olla silloinkaan ihan niin kultaista kuin miltä se jälkikäteen puetuilla nostalgialaseilla on näyttänyt? Ehkä ei, mutta semmoista soraa ei keikassa ollut, vaan se oli silkkaa hauskanpitoa!)
Battle Beast, 11. 1. 2014
Battle Beast, 11. 1. 2014
Battle Beastin uudella laulajalla oli tarvittavan voimakas ääni - eri tavalla kuin entisellä laulajalla, mutta voimakas yhtä kaikki. Varsin näyttävä peto on myös kyseessä. Ja näyttävästä puheen ollen, myös rumpali näyttää olevan paitsi instrumentalisti paikallaan, myös melkoinen lavan koriste. Huh!
Battle Beast, 11. 1. 2014
Savuavan kameraparkani (ja mahdollisten lukijoiden sielut?) pelastaa enemmiltä tärähtäneiltä räpsyiltä kaukainen sijaintini lavasta. Sitten viime näkemän Battle Beastin nauttima suosio on kasvanut kovasti (ja ansaitusti!), joten täyttähän siellä tuvassa on.
Etukäteen näytebiisejä netistä kuunnellessa kaikista illan bändeistä tuli jollain tavalla mieleen 90-luvun paremmat puolet, kylmyys ja murskaavuus. Sellainen rouhinta ja raskaus, joita on ollut suorastaan ikävä. Kyllä siis kelpasi keikalle mennä. Soundit Klubin Ilta-puolella olivat myös tällä kertaa huomattavasti paremmat kuin edellisen kerran siellä ihmetellessäni (mikä oli siis Mansionin ja Lord Vicarin keikalla lokakuussa).
Concrete Icon suorastaan svengasi. Välispiikkihohottelut olivat vähän kummia, mutta muu jyrinä pelasti tunnelman. Viimeinen biisi louhi sen verran hyvin, että melkein aloin suunnitella levynkin hankkimista. Levyä kuulemma sai bändiltä myyntitiskin sijaan, ja niinpä taas mahtava kykyni olla muistamatta enää hetkeä myöhemmin minkä näköisiä hyypiöitä olen juuri katsellut lavalla esti ostokset. Nyt ei kyllä ollut kamerastakaan apua. Seuraavat esitykset puolestaan pyyhkivät mennessään ne kuulokuvat, joiden perässä hankinta-aikeet alunperin syntyivät. Ei siis mennyt niin kuin Strömsössä.
Concrete Icon, 3.1.2014
Cataleptic on tsekattu aikaisemminkin eri yhteyksissä. Muistikuvat bändistä ovat liittyneet aina hitauteen ja raskauteen, mutta nytpä se jyrääkin alkuun niin vauhdikkaasti, ettei meinaa kameralle tarttua. Tempo kuitenkin hidastuu pikkuhiljaa, ja setin päättävä Secluded Path hidastuu hidastumistaan ääriraskaaseen ja huumaavaan crescendoon. Levyltä kuunnellessa juuri se kappale ei ole niin paljoa puraissut, mutta livenä se on melkoista herkuttelua, ja aukenee jatkossa kotikuuntelussakin uudella tavalla. Ja mitä tulee niihin 90-luvun parhaisiin puoliin - Gothicin aikainen ja sitä vanhempi Paradise Lost on tuntuvasti läsnä koko ajan (eikä vähiten kitarasoundin ansiosta), ja kaikuina hetkittäin kuuluu myös varhaisen My Dying Briden vaikutus - ja hetkinen, ikään kuin johonkin kitaravalliin olisi lainattu jotain myös the Gatheringilta? On tietysti mukavaa, kun uutta musiikkia kuunnellessa tulee nostalginen olo, eikä mitään kuitenkaan ripata suoraan, vaan nostalgian kohteet kuuluvat enemmän tosiaan kaikuina.
Cataleptic, 3.1.2014
Cataleptic, 3.1.2014
Cataleptic, 3.1.2014
Cataleptic, 3.1.2014
Solothus on kahta aikaisempaa bändiä selvästi äkkiväärempää tavaraa ja vaikeammin hahmotettavissa. Monenkin biisin rakenteista jää sellainen vaikutelma, kuin niihin rakennettaisiin perustuksia kliimaksille, jota ei kuitenkaan tulekaan. Päällimmäiseksi muistikuvaksi jää silti riemastuttavat viemärinpohjamurinat, joita lisäksi komppaa kahden kielisoittajan huutokuoro - ja se, että yht'äkkiä jossain biisissä siteerattiin perverssisti Born To Be Wildia kesken kaiken.
Solothus, 3.1.2014
Solothus, 3. 1. 2014
Alakerrassa oli ollut ilmeisesti samaan aikaan jotkut burleskishowt käynnissä, ja Solothuksessa oli heti otettu vaikutteita, kun joku kielisoittajista kekkaloi ilman paitaa.
Beastmilkistä minulla ei ollut minkäänlaista ennakkokäsitystä, mutta yllätyin iloisesti. Musiikki oli viehättävän epäkeskistä ja kuulosti ajoittain siltä, että kielisoittimet komppasivat rumpuja eikä toisin päin. Laulajalla oli persoonallinen ääni ja vielä persoonallisemmat tanssimuuvit. Oletan, että tyylisuunta oli post-jotain, muttei hajuakaan, mitä. Kylläpäs tulee turkasen vanha olo, kun en osaa enää edes genrettää! (Ei sillä, että olisin aiemminkaan osannut.) Mieli tekee kuitenkin tutustua keikan perusteella bändin tallennettuunkin tuotantoon paremmin.
Beastmilk, 23. 10. 2013
Beastmilk, 23. 10. 2013
(Lisäys jälkikäteen: Vasta myöhemmin selvisi, että vaikutuksen tehnyt laulajahan on tuttu muistakin, yhtä lailla vaikutuksen tehneistä yhteyksistä. Kuten vaikka Hexvesselistä. Mitä, pitäisikö minun muka muistaa miltä livenä näkemieni bändien jäsenet näyttävät, jos satun näkemään heitä uudestaan muissa yhteyksissä?)
Beastmilk, 23. 10. 2013
Jo monesti nähty ja aina yhtä odotettu Sólstafir täytti taas odotukset.
Sólstafir, 23. 10. 2013
Jollain tavalla bändin musiikista tulee mieleen joku western - no, ehkä siihen mielikuvaan vaikuttaa myös bändin esiintymisasut ja hatut - toisaalta jokin rapaisempi, toisaalta vaikkapa Huuliharppukostaja, jossa jokaisella yksityiskohdalla on tarkkaan hiottu paikkansa.
Sólstafir, 23. 10. 2013
Sólstafir muistuttaa myös jollain tavalla Primordialia. Ei suoraan musiikillisesti, mutta jollain tavalla joiltain tunnelmiltaan, ja sikäli, että kumpikin kuulostaa ja on kuulostanut aina omalta itseltään, mutta vasta myöhemmin on ilmestynyt seuraajia, jotka tavoittelevat samankuuloisuutta.
Luulin, että palmupuutkin näyttävät paljasta
pintaa, mutta tarkemmin katsottuna ne
olivatkin päivänvarjoja...
Turku Burlesque Weekend - Neon Light Safari 5. 10. 2013
Muiden sitoumusten ja seurattavien johdosta en tänä vuonna ehtinyt kuin yhden Turku Burlesque Weekendin klubi-illan tarjontaa seuraamaan, ja siksi valikoitui Neon Light Safari. Klubin Live-puoli tapahtumapaikkana oli sikäli mukava, että esiintymislava oli tarpeeksi korkealla ja esityksistä näkikin jotain (esimerkiksi edellisvuoden vastaavilla kinkereillä Vegasissa esiintymisalue oli ilmeisesti lattiatasossa ja täyteen nuijitussa paikassa näki vain ylimmät haivenet pisimpien esiintyjien tukkalaitteista, muttei juuri muuta). Löysin myös mainion paikan lavan vierestä, josta näkyvyys oli hyvä ja kuvaaminenkin olisi teoriassa onnistunut. Salamaa ei kuvatessa saanut käyttää, joten muinaispokkari taltioi käytännössä lähinnä hyvin viitteellisiä kuvia.
MC Leila Halkeamalla oli niin hyvät jutut, että niitä nauraessani missasin ja kuulin väärin useimpien esiintyjien nimet, ja yritin sitten jälkikäteen arpoa mahdollisia oikeita muotoja mainosjulisteista ja Facebook-tapahtumakuvauksesta. Esimerkiksi muistiinpanoistani löytyvä mystinen "Fish Cairo" oli luultavasti sittenkin MISS Cairo, jonka Jessica Rabbit-esitys päättyi häkellyttävästi heppiin ja porkkanaan. Mutta kukahan mahtoi olla muistiinpanoista löytyvä mysteerimerkintä "kumimiestyttö"?
Jessica Rabbit, tai siis Miss Cairo
Turku Burlesque Weekend - Neon Light Safari 5. 10. 2013
Myönnän, että edellisen illan pitkälle aamuyöhön kestänyt doom-tunnelmointi viereisessä luukussa samassa osoitteessa vaati veronsa ja lähdin kotiin nukkumaan jo toisen väliajan koittaessa puolilta öin, vaikka burleski-ilakointi olisi kuulemma jatkunut sekin pitkälle aamuyöhön.
Ehkä värikylläisimmästä esityksestä vastasi Hedolux, joka ei erkaantunut hopeisesta puvustaan ja painovoimaa uhmaavista kengistään, mutta taikoi esiin yhä uusia ja uusia värikkäitä yksityiskohtia. Mitä taikaa!
Yhdeksi suosikikseni nousi kokonaisen sirkuksen lavalle tuonut Candy Carousel Company. Ehkä syvimmän vaikutuksen seurueesta teki lumoava käärmeenlumoojatar ja käärme, joka vieläpä yllättäen loi nahkansa paljastaen pakaratasselit, mutta kaikkien esiintyjien numerot olivat näkemisen arvoisia ja kokonaisuus oli erinomaisen viihdyttävä.
Candy Carousel Company
Turku Burlesque Weekend - Neon Light Safari 5. 10. 2013
Vai olikohan suosikkini sittenkin Luminous Pariah, jolla oli illan säteilevin hymy ja yleisön joukosta vaateripustimeksi poimittu, raipalla ojennuksessa pysyvä avustaja? Hymy oli sen verran valovoimainen, että havainnoin vasta jälkeenpäin että sen alapuoleltahan lähti vaatteet...
Miss Charming Daisyn työhaastattelukin on aina yhtä elähdyttävä esitys. Kyllä moisella pitäisi työpaikka irrota, tai vaikka kaksi!
Monta hienoa ja hauskaa esitystä jäi vielä kokonaan kommentoimatta, koska muistiinpanoni illasta olivat vielä kuviakin viitteellisempiä. Eiköhän jokainen kuitenkin halutessaan löydä parempia kuvia ja asiantuntevampia kommentteja tästäkin tapahtumasta.
(Tuli mieleen, että tämäkin blogi saattaisi vaikuttaa vähän elävämmältä, jos muistaisin joskus kuvittaa ja postata edes ne luonnoksen asteelle ehtineet tekstit, jotka joissain tapauksissa olen kirjoittanut suoraan keikan jälkeen keskellä yötä. Niin kuin tämän. Sovitaanko vaikka, että myöhemmät lisäykset kursivoin, mutta muuten mennään sillä luonnostahdilla.)
Earthbound Machine oli raskas mutta hilpeä - siellä ne mastodontit piehtaroitsee ruoholaitumilla! Laulaja kuulosti aluksi suorastaan kainolta ja ääni aukesi vasta keikan kuluessa.
Earthbound Machine 4.10.2013
Mansion löi alkuun vastaavasti synkempää tunnelmaa, mutta valahti pian vähän kasvottomaksi occult rock-meiningiksi. Keikan loppuvaiheessa tuli kuitenkin yllättäviä helmiä, (toiseksiviimeisessä?) doomahtavammassa kappaleessa oli ahdistava tunnelma, ja viimeinen jumituskappale herkesi suorastaan hurmioituneisiin sfääreihin. Ehkä hedelmällisin maasto löytyy näistä suunnista? Tai ehkä bändi vaatii lisää ja perehtyvämpää tutustumista.
Mansion 4.10.2013 Kokoonpano oli niin laaja, ettei mahtunut samaan kuvaan.
Mansion jäi kyllä jälkikäteen mielen pohjalle kummittelemaan varsin pitkäksi aikaa. Lahkolaiskonsepti on sopivan mielenkiintoinen ja jopa pelottava temaattiseksi lähtökohdaksi - ja toisaalta, esityksen vähäeleisyys, jossa vain saarnaaja nousee esiin, myös istui hyvin teemaan.
Mansion 4.10.2013
Toki naislaulajaansa henkilöityviä ja musiikillisesti muun muassa protoheavysta, progesta ja muusta vanhemmasta rokista ammentavia yhtyeitä tulee helposti verrattua toisiinsa, koska melko ahtaissa raameissa tuntuu olleen varsinainen tyylilajin buumi - mutta toisaalta materiaalia ensimmäisen kerran keikkatilanteessa kuunnellessa ei välttämättä edes kiinnitä huomiota niihin yksityiskohtiin, joista samankaltaisuuksien sijaan syntyvät yhtyeiden eroavaisuudet. Kyllä, tämä vaatisi musiikillisesti lähempää tutustumista. Varsinkin jos ja kun soundipolitiikka rajasi sekin osaltaan kuulokuvia. Jotenkin, jälkikäteen ajatellessa tuntuu yksinomaan sopivalta, että siinä missä vaikkapa jonkun Jess And The Ancient Onesin maailmallisen riettaat, tanssilava-after-dark-henkiset kappaleet avautuvat lopulta varsin helposti, äärimmäisen ankaraa ja sisäänpäinkääntynyttä lahkoa teemoissaan syleilevä Mansion myös kuulostaa vaikeammin lähestyttävältä.
Mansion 4.10.2013
No mutta! Heijasteleeko taustoja laulaneen kielisoittajan olemus (kenties vähän yli-ikäisessä muodossa) Kartanolaisuuden lapsisaarnaajia? Vai voi kauhistus, luuraako siellä yleisessä somuudessa SYNTI?
Lord Vicar 4.10.2013
Lord Vicar oli särmikäs ja runttasi settinsä läpi suorastaan vauhdikkaasti, raivoisan ohella. Vaikka toki Funeral Pyressä koettiin hempeitä hetkiä. Soundit olivat makuuni turhan diskanttivoittoiset tällä kertaa, ja ilmeisesti muutkin bändit olivat hiukan soundiongelmista kärsineet, joskaan vieraammalla materiaalilla eivät pistäneet korvaan niin selkeästi.
Kukaanhan ei halua kuulla festareiden kohdalla listausta missatuista bändeistä, tai typeristä syistä, joiden takia niitä on missattu, mutta jokunen eeppinen typärehtiminen ja siitä seurannut missaus viikonlopun varrelle osui. Ihan ensiksi tuli tietenkin uhrattua Cataleptic kapitalismin alttarille - samoin kuin kaikki sitä edeltäneet bändit ja osan sen jälkeisistäkin. Töistä kotiin ja kotoa Kauppatorille ei vaan päässyt tarpeeksi nopeasti - ja huonolla tuurilla Kauppatorilla joutui odottelemaan bussia melkein tunnin, vaikka muihin aikoihin festaribussien vuoroväli oli huomattavasti lyhyempi. Mitä lienee matkan varrella sattunut...
Morrigan, Hammer Open Air
19.7. 2013
Bathorysta innoituksensa saanut Morriganin dynaaminen duo oli siis ensimmäinen bändi, jota festareilla pääsin näkemään. Eikä vanha hyvä Hammerin perinnekään katkennut - joka vuosi festareilla on satanut, ainakin vähän, ja tänä vuonna myös roima vesisade ehti paikalle juuri Morriganiksi. Vaan mikäs oli loppukeikkaa katoksen suojista tiiraillessa, ja kun ottaa huomioon näitä nurkkia vaivanneen kuivuuden, kesän lykätessä helleaaltoa helleaallon perään, olisi kenties hyvä jos Hammereita olisi jopa useammin kuin kerran kesässä.
Morrigan, Hammer Open Air
19.7. 2013
Stormheit
Hammer Open Air 19.7.2013
Stormheit ei ilmeisesti ole oikeistolaisen kansallismielisyytensä kynttilää mitenkään vakan alla pitänyt. Musiikillisen innoituksensa sekin on hakenut tallenteista päätellen varsin voimakkaasti Bathorysta, vaikkakin livenä toteutus oli punkimpi, ja suomeksi laulettuihin lyriikkoihin on sitten haettu vaikutteita myös Eino Leinosta ja suuremmista folk-vaikutteistakin olen kuullut ainakin huhuja. Niinpä hämmennykseni bändiä ensi kerran livenä todistaessa oli suuri, kun osa suomeksi lauletuista kappaleista kuulostikin rytmitykseltään ja instrumentaatioltaan suorastaan Aki Sirkesalolta. Mikä perverssi yhdistelmä! Se tosin on sanottava, että laulaja näyttää huomattavasti paremmalta kuin kuulostaa. Jos pelkkien ideologisten kannattajien sijaan havitellaan laajempaa kansansuosiota, lienee syytä laittaa laulaja laulutunneille oppimaan muitakin ääntelytapoja kuin ponnetonta käninää nuotin lähimaastoissa. Tai hommata kulisseihin parempi laulaja hoitamaan ääntelyt, jos nykyisen tarkoitus on lähinnä aukoa suutaan ja vakuuttaa yleisö siitä, että juuri tämän aatesuunnan bileissä on tarjolla näyttäviä blondeja. Lavarekvisiittanaan Stormheitillä oli Suomen liput, jotka kaatuilivat vähän väliä häpeällisesti nurin pitkin lavaa. Innokkain ja äänekkäin palaute yleisöltä vaikuttikin koskevan juuri lippujen kuntoa ja tilaa. Tekstiileillä tosin näytti olevan vähän huono päivä muutenkin, sillä joku yritti yleisön joukossa aloitella innokkaasti housutonta moshpittia saamatta yhtään vastakaikua.
Stormheit ja harvinainen hetki - liput yhtä aikaa pystyssä kameran valotuksen ajan!
Hammer Open Air 19.7. 2013
Gorgoroth kuulosti varsin oivalta ja painovoimaa uhmaavissa naularannekkeissa olisi riittänyt katsottavaa.
Gorgoroth
Hammer Open Air 19.7.2013
Suurin osa setistä tuli kuitenkin todistettua pelkin korvin ruokajonosta käsin, ja seuraava bändikin ehti aloitella ennen kuin oli eväät käsissä. Viime vuonna Hammerin ruokakojun kasvispyttäri oli todella hyvää ja täyttävää, joten olin tällä kertaa varautunut ostamaan kannatuksen vuoksi ruokani festarialueelta, enkä suuremmin varannut eväitä mukaan. Kun tällä kertaa päivän kasvisruoka-annos olikin pienehkö hampurilainen, joka lisäksi vaati pitkän jonotuksen viilenevässä illassa, voisin luonnehtia ruokatarjontaa jossain määrin pettymykseksi. Ja siihen nähden, miten hyvät ja toimivat järjestelyt Hammerissa muuten on, jostain sämpylän jonottamisesta valittaminen tuntuu vähän hävettävältä - mutta ruokajonot näyttivät vain kasvavan lauantaina, kun useammille rymyilijöille tuli nälkä. No, mainittakoon tasapainon vuoksi esimerkkinä festarielämää huomattavasti mukavoittavasta onnistuneesta järjestelystä vaikkapa huomattavan siistit vessat, joita on riittävästi niin ettei tarvitse jonottaa, ja joissa riittää paperia ja käsidesiä koko festareiden ajan.
Candlemass, Hammer Open Air
19.7. 2013
Perjantai-illan pääesiintyjä ja itselleni myös päivän odotetuin bändi oli tietenkin Candlemass uudella laulajallaan. Tosin jossain vaiheessa hahmotin, että itse asiassahan olen nähnyt Mats Levenin Candlemassin kanssa lavalla aikaisemminkin - Sweden Rock-risteilyllä duetoimassa silloisen päälaulajan ”Solitude Aeturnus-mies” Robert Lowen kanssa. (Tai tarkemmin sanottuna taustoja laulamassa - no, kuitenkin.) Laajemmassa roolissa mies paljastui varsin monipuoliseksi äänenkäyttäjäksi. Ja kokonaisuutena bändi kuulosti ilahduttavan painavalta!
Candlemass, Hammer Open Air 19.7. 2013
Jälkikäteen harmitti eniten se, että odottelin videoklippiä varten itsestäänselvintä hittiä Solitudea, joka soitettiin tietenkin vihoviimeisenä, jolloin keikka lienee jo vaatinut veronsa laulajalta - ja enemmän äänessä onkin yleisö.
Jälkikäteen harmitti ylipäätään videoklipin kuvaaminen erityisesti siksi, että sen siirtäminen kameralta koneelle osoittautui seuraavana päivänä yllättävän monipolviseksi ja haasteelliseksi hommaksi, ja koneen kanssa töhöillessä aikaa kului sen verran, että lauantaina hyvin sujuvasti sujuneista kuljetuksista huolimatta missasin Abhorrencen kokonaan!
RAM, Hammer Open Air
20.7. 2013
Abhorrencen jälkeen soittaneelta ruotsalaiselta RAMilta tuli sen sijaan nähtyä lähes koko setti. Reippaasta ja uhokkaasta meiningistä tuli hakematta mieleen Judas Priest, mutta myös hitaampi materiaali toimi hyvin luoden painostavan tunnelman ja esitellen monipuolisempaa osaamista. Levy meni hankintaan, ja myöhemmin siltä paljastui, että tuo painostava eepos oli ilmeisesti Suomen sotahistoriaa luotaava ”Suomussalmi”. Ilmanko taas lippu liehui!
RAM, Hammer Open Air
20.7. 2013
Skyforger, Hammer Open Air 20.7. 2013
Skyforger, Hammer Open Air
20.7. 2013
Skyforger, Hammer Open Air 20.7. 2013
RAMin jälkeen toisella lavalla pääsi ääneen vanha tuttu ja jo odotettukin Skyforger, joka tällä kertaa esitteli äärimetallisempaa puoltaan. Pillit ja kanteleet oli jätetty kotiin ja kokoonpanoa karsittu sen mukaisesti, mutta levyiltä tutut pillimelodiat soivat kitaroillakin komeasti. Skyforger ei tosiaankaan liimaa pillimelodioita koristeeksi, vaan säveltää myös folk-elementtinsä toimimaan yhtä hyvin kitaroin kuin pillein. Ja toisaalta osa juuristaan yhtyeellä on syvällä blackmetallissa, vaikkeivät muutkaan äärimetallin suuntaukset ihan vieraita lie - etenkin komea ”Caur Aizsaules Vartiem” soi suorastaan doomahtavasti. Showssa oli hurja energialataus kuten aina, ja erityisesti basisti Zirgs riehui kuin riivattu ympäri lavaa. Laulaja puolestaan yllätti spiikkaamalla osan kappaleista suomeksi. Mitä lueskelin muiden kritiikkejä festareiden jälkeen, Skyforger näkyi tehneen hyvän vaikutuksen moneenkin bändin aikaisemmin syystä tai toisesta missanneeseen festarikävijään. Mielellään vuosikausia marginaalissa puurtaneelle ja oman linjansa pitäneelle bändille soisin vähän laajempaakin menestystä - on sääli, jos selkeästi itsensä kuuloinen bändi, joka on yksi genren pioneereista, kärsii toisen ja kolmannen polven lähinnä toisiaan siteeraavien hilipatihippan-retkueitten folkmetallille tuomasta huonosta maineesta.
Bulldozer, Hammer Open Air 20.7. 2013
Ruuanhakureissu festarialueen ulkopuolelle yhdistettynä sosiaaliseen toimintaan venähti jotenkin niin, että ennestään vierasta nimeä Sighiä tuli kuunneltua porttien ulkopuolelta, että ”onpas näillä hyvät bassot” ja ”tämähän kuulostaa ihan rokkaavalle, vaikka tämän piti olla jotain avantgardea, mennäänkö jo katsomaan?” Seurueen viivyttelystä johtuen ”katsomaan” päästiin sitten siinä vaiheessa, kun veren ja kukikkaan vaaleanpunaisen aamutakin peittämä naisihminen kantoi kalloilla koristellulta lavalta pois saksofonia ja keikka oli ilmeisen ohi. Siinä vaiheessa kävi ilmi, että se keikka olisi ollut varmasti myös näkemisen arvoinen...
Hell, Hammer Open Air 20. 7. 2013
Hell, Hammer Open Air20. 7. 2013
Hell, Hammer Open Air 20. 7. 2013
Näkemisen arvoinen kuulemisen lisäksi oli myös seuraavana soittanut 80-luvulla perustettu ja vasta nyt debyyttilevynsä julkaissut brittibändi Hell. Showkin oli selvästi viimeisen päälle hiottu kielisoittajien yhtenäisiä esiintymisasuja ja koreografioita myöten. Persoonallisella äänellä varustettu laulaja sinkoili ympäriinsä kuin elohopea ja ehti varsinaisen laulajan roolinsa lisäksi kirmata lavan poikki myös ruoskittavana pimeän messiaana ja ruttonaamiossa kuoleman kelloa kalistaen. Katseen vangitseva mutta ilmeisen vaikeasti kameralla vangittava keulakuva! Hellin taustakankaiden kuvat, jotka muistuttivat kirkkojen lasimaalauksia kaikessa muussa paitsi päähenkilössään, olivat myös kiinnostavat - samaan aikaan viehättävän vanhanaikaiset, kuin tuulahdus jostain toisesta ajasta, ja kuitenkin jollain oudolla tavalla rienaavamman oloiset kuin jonkun perusbläkkibändin banaalit kirjojenrepimiset ja teurasjätteet - niin maallistuneessa yhteiskunnassa kuin eletäänkin. Yleisvaikutelma Hellistä kaikessa visuaalisuudessaan ja dramaattisuudessaan oli jotenkin perustavaa laatua goottilainen, vaikka musiikki olikin ehtaa ja perinteikästä heviä.
Hell, Hammer Open Air 20. 7. 2013
Hell, Hammer Open Air 20. 7. 2013
Hellin keikka oli niin hengästyttävä elämys, että seuraavana soittaneen Secrets Of
The Moonin haikeat hetket menivät jossain määrin ohi.
Secrets Of The Moon
Hammer Open Air, 20. 7. 2013
Venom, Hammer Open Air 20.7.2013
Illan pääbändi Venom oli svengaava ja viihdyttävä tihkusateessa leimuavine pyroineen, ja Kronos näytti mitä suurimmassa määrin menninkäiseltä. Kiire bussille leikkasi osaltani osan setistä, mutta olihan sitä jo päivän aikana hauskaakin ehditty pitää.
