Mastodon, Amorphis ja Public Enemy Ruisrockissa 2015

Oma Ruisrockini sujui ilmeisen rauhallisesti. En kärsinyt ihmisten eritteistä, enkä myynyt mitään, enkä ostanutkaan kuin virallisesta merkkarikojusta Amorphis-paidan ja oivallista artesaanijäätelöä jostain herkkukojusta. Päivä oli kuuma, mutta vesipisteelle ei tarvinnut jonottaa kauaa - ja ainakin telttalavalla järjestysväki myös tarjoili eturiville juotavaa ihan mukeista eikä vesiletkusta. Edellisestä Ruisrockistani oli vierähtänyt aikaa, hmm, aika tavalla, ja siihen verrattuna tilaa oli valtaisasti enemmän (niin myös lavoja, esiintyjiä ja eiköhän sitä myöten myös yleisöä) ja siirtymiset paikasta toiseen toimivat huomattavan sujuvasti - ainoa paikka, jossa joutui odottamaan pidempään oli pääportti, jossa siinäkin osa jonoista liikkui huomattavasti rivakammin. Välillä silti tuli orpo olo ja kulttuurierot joidenkin muiden yleisön edustajien kanssa tuntuivat hetkittäin korviin pistäviltä ("mitä noi oikein puhuu?"), sillä olen tainnut käydä ns. koko kansan festareilla viimeksi 90-luvulla ja sen jälkeen suosinut enemmänkin genrefestareita.  Tietysti  koko kansan festari on oiva tilaisuus avartaa maailmankuvaansa ja kuulla myös jotain sellaista, mitä ei välttämättä muuten olisi tullut kuunnelleeksi. Tosin myönnän, että hyödynsin tilaisuutta huomattavan vähän. Koska olen vanha pieru, jolla on vähän väliä joko selkä tai jalka paskana (tai pahimmillaan molemmat), ja silloin tulee yleensä jossain välissä mieleen, että lähdenpä tästä kotiin niin kauan kuin pääsen vielä festaribussille asti omin jaloin.

Alueelle ehdittyäni ja hiukan aluekarttoja ja lavojen sijaintia pähkäiltyäni ensimmäiseksi vuorossa oli kuitenkin Mastodon, josta olen toisaalta kuullut kovasti kehuja ja toisaalta äänekästä paheksuntaa, mikä yleensä herättää mielenkiintoa omankin mielipiteen muodostamiseen. Tähän mennessä kokemukseni bändistä on kuitenkin rajoittunut siihen, että opastin heitä laivalla löytämään hyttinsä!

Mastodon 3. 7. 2015

Mastodon 3. 7. 2015

Mastodon 3. 7. 2015

Lavalle saapuessaan Mastodon näytti iloisilta peikoilta ja kuulosti ensikertalaisen korviin kerrassaan hassulta. Monikin kappale kuulosti ensi alkuun joltain aivan toiselta bändiltä - tai oikeastaan siltä, kuin Mastodon olisi soittanut omia, viistoja ja nyrjähtäneitä versioitaan muiden biiseistä (joukossa niinkin sekalaista seurakuntaa kuin Sólstafir, Beastmilk, Green Day ja Entombed) tai erilaisista populaarimusiikin tyyleistä, ja kuorruttanut kaiken lisäksi omilla porrastelevilla pelimanniriffeillään. Ja ne riffit puolestaan, vaikka soitettiinkin kitaralla, kuulostivat joltain aivan muulta. Eniten niistä tuli mieleen eräissä häissä todistamani kampiliiran ja avainviulun battle!

Mastodon 3. 7. 2015

Mastodon 3. 7. 2015

Battletunnelma ei edes väistynyt, vaikka selvästi bändi kuitenkin soitti hyvin yhteen. Jokainen jäsen myös lauloi soittamisen lisäksi, vaikka eniten äänessä taisikin olla basisti. Paras ääni oli yllättäen rumpalilla. Lopputulemana bändi kyllä kulosti enemmän levynkansiensa värikkäiltä psykedeliakuvilta kuin muinaisaikojen norsueläimiltä. Materiaalin tunteminen ennakkoon olisi kyllä saattanut muokata kuuntelukokemusta erilaiseen suuntaan.

Mastodon 3. 7. 2015

Jo ensimmäisen biisin aikana pari äänekästä räppärijunioria aloitti ironisen pitin, joka tosin veti puoleensa lisää porukkaa ja pyöri koko keikan ajan, niin että lopulta aloituksella ja sen mielialalla tuskin oli edes väliä. Toiseksi viimeisen biisin aikana circlepit oli paisunut massiiviseksi kurimukseksi, josta juniorit olivat lennelleet jo aikaa ties minne, ja bändikin tuijotti lavalta haavi auki menoa.  (Nyt täytyy kyllä myös kiittää pittaajia siitä, että pitti pyöri kuin luonnonvoima ja silti hallitusti, eikä mukaan yritetty väkisin vetää ympäristöstä ketään, joka ei sinne omin päin mennyt. Niin sitä pitää!)

Mastodon 3. 7. 2015

Seuraavana ja seuraavalla lavalla olikin vuorossa Amorphis läpimurtolevynsä Tales From The Thousand Lakesin 20-vuotisjuhlasetillään, joita Suomessa päästiin kuulemaan vain Tuskassa, Ruisrockissa ja Ilosaaressa. (Itse asiassa se, mikä ratkaisi lähdenkö katsomaan keikkaa Tuskaan vai Ruissiin, oli työvuorolistani). Näin päästiin myös juhlistamaan eräänlaista ympyrän sulkeutumista - ensimmäisen kerran näin Amorphiksen livenä Ruisrockissa 1996 ollessani juhlimassa 18-vuotissynttäreitäni. Sen jälkeen Amorphis onkin tullut nähtyä livenä lukemattomia kertoja.  Toisin kuin tämän kesän aikaisempi nostalgiapaukku, Amorphis on jatkanut relevantin musiikin tekemistä näihin päiviin ja kulkenut mukana koko matkan sieltä ensimmäisestä keikkakokemuksesta alkaen. Nostalgiakeikalla on silti oma viehätyksensä - olihan Tales jossain vaiheessa se levy, jonka olisin valinnut mukaani autiolle saarelle, ja juhlakeikka tilaisuus kuulla myös levyn kaikki biisit kerralla livenä.

Amorphis 3.7. 2015

Amorphis 3.7. 2015

Siinä missä 1996 Amorphis soitti pikkulavalla auringonpaahteessa ja loppuvaiheessa keikkatunnelma lähenteli lämpöhalvausta, 2015 keikkalava oli teltassa, jossa myös valoshow pääsi oikeuksiinsa. Eturiviin pääsi taas kävelemään suoraan, mutta keikan jo alettua yleisöä pakkautui paikalle pikkuhiljaa enemmän ja enemmän, ja taakse päin vilkaistessa näytti teltan ulkopuolellakin vellovan massaa. Ennen keikan alkua yleisö alkoi myös rytmikkäästi huutaa bändiä lavalle aivan kuin 90-luvulla - tosin tällä kertaa kukaan ei tainnut tehostaa huutamistaan hakkaamalla samalla päätään lavaan tai turva-aitaan niin kuin eturivin jantterit 1996!

Amorphis 3.7. 2015

Amorphis 3.7. 2015

Osa Talesin biiseistä on kuulunut tavalliseenkin keikkasettiin näihin päiviin asti (esimerkiksi itseoikeutetusti reippasti rullaavat Lemminkäisen seikkailut Into Hiding ja aisaparinsa The Castaway - joskin välillä käänteisessä järjestyksessä tai pelkästään yksitellen.), joitain ei puolestaan ole juurikaan 90-luvun jälkeen kuultu, josko silloinkaan. Jäin miettimään oikeasti, olenko  kuullut Forgotten Sunrisea aikaisemmin livenä, ja mikä mahtaa olla tilanne First Doomin kohdalla. Ennakkoon mietin myös, että To Fathers Cabinia ei välttämättä ole kovin usein livenä soitettu, mutta keikalla se kuulostikin yllättävän tutulta. Ehkä osittain siksi, että se muistuttaa paikoin instrumentaali Reliefiä, joka kuului keikkasettiin vakiona 90-luvulla, ehkä siksi, että on sittenkin soinut useammin, mutta alitajunta on vain pyyhkinyt muistista muut kuin Ville Tuomen tulkinnan niistä muutamasta lauletusta rivistä.

Amorphis 3.7. 2015

Amorphis 3.7. 2015

Amorphis 3.7. 2015

Niin, laulu ja tulkinta! Koivusaaren örinää ei ole levyillä eikä keikoilla enää aikoihin kuultu, mutta nostalgiashow teki tässä asiassa poikkeuksen. Tosin mies ei siirtynyt mikrofonin taakse mitenkään vakituisesti, vaan lähinnä ördäsi taustoja kappaleisiin, joiden levytetyissä versioissa ördänkä toteutetaan samaan aikaan Ville Tuomen kliinin tulkinnan kanssa - ja siitä, "kuuluiko" örinä varsinaisesti yleisön korviin nytkään voidaan toki olla montaa mieltä, koska tällä kertaa Joutsen ördäsi voimaperäisemmin vieressä samaa pätkää haudaten taustat alleen :D Joutsenen jättimäinen kaulakoru herätti myös hilpeyttä. Siinä on levyn tunnelmiin eläydytty hartaasti!

Amorphis 3.7. 2015

Amorphis 3.7. 2015

Siinä missä Into Hidingin laukkariffien kiihtyessä  osaa jo odottaa tietynlaista tunnelman kohoamista ja samalla nostalgisia muistoja siitä miten 90-luvulla viimeistään siinä vaiheessa keikkaa alkoi jo fyysinenkin riehuminen olla sitä luokkaa että niin sanotusti lähti paskat päästä ja paikat hampaista, kovempi yllättäjä olikin tällä vuosikymmenellä folkki-introaan harvemmin kuultu Magic And Mayhem. Parhaimmillaan se toimii livenä aivan tautisesti - ja niihin kertoihin lukeutui Ruisrockin keikka, kappaleen johtaessa alun jamittelusta ensin lähes kauhuelokuvamaisiin tunnelmiin ja lopun hurmioituneeseen pieksentään lyriikoiden tarinan edetessä sanaharkasta miekkatappeluun. Äkkiä välistä katosi toistakymmentä vuotta ja silmät sulkiessa onkin taas 1996 - tosin ei Ruisrock, vaan saman syksyn Tavastian keikka ja soitinten piuhat sätkimässä ja kiemurtelemassa pieksennän tahtiin.

Amorphis 3.7. 2015

Amorphis 3.7. 2015

Siihen loppui Tales From The Thousand Lakes, mutta keikka ei ole vielä ohi, vaan siltana aikojen välillä kuullaan ensin askel vielä taaksepäin, Vulgar Necrolatry ja päätösbiisinä toinen askel eteenpäin, My Kantele. Instrumentaalioutrona soiva Karelia/Folk Of The North palauttaa mieleen sen, että Black Winter Day-singlen/EP:n muita raitoja ei pahemmin ole keikoilla kuultu.  Mahtaisivatpa ne yllättää livenä näin vuosien jälkeen!

Amorphis 3.7.2015
Loppukumarrukset

Amorphiksen jälkeen on toisella lavalla aloittelemassa Public Enemy. Olen usein ensimmäinen myöntämään, etten tajua räpistä ja hip hopista yhtään mitään. Tällä kertaa päätän myös kokeilla, saanko avarrettua ymmärrystäni musiikinlajista sen tunnetun ja arvostetun edustajan avulla enemmän kuin pyytämättä ja yllättäen altistettuna jonkun tuoreemman yrittäjän tuotoksille. (Esimerkiksi keskiaikamarkkinoitten aikaan Tuomiokirkkopuistossa räpäyttäneet nuoremmat tulokkaat kuulostivat korviini pelkästään hirveältä ja herättivät lähinnä halun paeta mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas.) No joo, ehkä vähän myös kiinnosti hulvattomista tosi-tv-treffeistään tunnetun Flavor Flav'n näkeminen ihan elävänä, etenkin kun kaveri vielä muistutti asiasta ennen keikkaa.

Public Enemy 3.7. 2015

Kieltämättä amerikkalaisen metallin ja räpin yhtäläisyydet, vuorovaikutus ja toisaalta yhteinen historia ja estetiikka tulevat konkreettisemmin esille, kun jo aluksi särökitara, bassot ja DJ saavat aikaan varsin uhkaavan ja kaoottisen äänivallin, ja lava on koristeltu maastopukuisin sotilain. Oli aika, jolloin niin hip hop kuin metallikin olivat ääni yhteiskunnan laitamilta ja vaihtoehtomusiikkia. Tuli aika, jolloin molemmista tasapäistyi mukavia valtavirran kulutustuotteita, metallista tuli keski-ikäisten temmellyskenttä ja muualla vähän joka väliin tungetaan jotain kiintiöräppiä koska "nuoret tykkää." Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö marginaaleissa olisi edelleen elämää tai etteikö marginaaleista valtavirtaan ponnistaneilla olisi edelleen sanomansa tallella, vaikkei se välttämättä olisikaan kaikille selvä. Ja jossain vaiheessa lienee väistämättä edessä myös se, että nuorille asetellut vieheet houkuttelevatkin paikalle keski-ikäisiä ja nuorten oma juttu on oikeasti jotain ihan muuta.

Public Enemy 3.7. 2015

Public Enemyhän itse asiassa aikanaan levyttikin Anthraxin kanssa Bring The Noisen, joka nyt livenä (ilman Anthraxia) sai Ruissalon maan pinnan järisemään ja vellomaan hyppivän yleisön tahtiin. Näin ulkopuoliselle syntyi vaikutelma, että Chuck D oli se vakavampi puhemies ja Flavor Flav hauskempi shoumiäs western wööldistä, joka kävi välillä plunkuttamassa bassoa ja soittelemassa rumpuja, paiskaamassa tassua yleisön kanssa ja niin edespäin. Screenien kuvavalinnoista tosin olisi voinut päätellä, että varsinainen rumpali olisi isoin stara. Ehkä olikin.

Public Enemy 3.7. 2015
Flavor Flav ja basso

Flavor Flav myös huusi iloisena "Helsinkiiii!" ja sai ensimmäisellä kerralla yleisön purskahtamaan nauruun. Saman toistuessa osa yleisöstä kuitenkin alkoi buuata, ja Chck D tuli korjaamaan "Finland!" ja supatteli jotain bändikaverinsa korvaan. Keikka jatkui normaalisti, mutta hiukan myöhemmin Flavor Flav halusi esittää anteeksipyynnön virheensä johdosta ja huudatti vielä yleisölläkin Turkua. Sitten olivat kaikki iloisia. Eihän se mitenkään tavatonta ole, ettei kiertueella oleva bändi pysy aina soittokaupungeista tai edes maistakaan perillä, mutta kieltämättä ensimmäinen anteeksipyyntö, jonka aiheesta olen kuullut.

Public Enemy 3.7. 2015

Keikka oli oikeastaan aika lysti. Biiseissä oli svengiä ja taisipa olla sanomaakin (josta tosin suurin osa huristi ohi korvien). Ja hiffasin ainakin yhden aikaisemmin räpissä ihmetyttäneen asian - välillä huudellut yo-yo't ja esiintyjien nimet tuntuvat toimivan oikeastaan vähän niin kuin kansanlaulujen refrengit. Niiden avulla pelataan aikaa muistella lisää lyriikoita tai improvisoida uusia. Jotenkin sellaisen nuorisoviehe-kiintiöräpin kuvauksista populaarikulttuurissa on voinut saada mielikuvan, että ne olisivat lyriikoiden pääteemoja, mutta ei sentään...  Olin iloinen, että olin jäänyt katsomaan koko keikan.

Sen sijaan energia ei riittänyt enää festarin muun tarjonnan kuin myyntikojujen tsekkaamiseen, ja kokonaan tsekkaamatta jääneen rantalavan suunnasta kaikuvan disconjytkeen saattelemana lähdin tallustelemaan festarialueelta kohti festaribusseja.

South Park, Tampere, 5. 6. 2015

Olen näköjään tullut siihen ikään, että minulle myydään tapahtumia nostalgialla.  Ja kaiken lisäksi vielä tartun siihen syöttiin.

Nostalgiavetoinen iso festari Tampereella, ja vielä samassa paikassa kuin ennenkin - tutut puitteet, vaikka nimi onkin vaihtunut.

Iltapäivän ensimmäinen akti Masterplan ei nyt varsinaisesti vielä nostalgiantajuun vedonnut, paitsi ehkä superkokoonpano-ominaisuuksillaan. Kummastelin, että basisti, jolla oli niin paljon kieliä etten osannut edes laskea, oli shoumiäs western wööldistä, ja sain kuulla että se on muuten Stratovariuksesta ja kitaristi Helloweenistä. Semmoisia shoumiähiä. Bändi oli myös elokuvallinen, sillä laulaja näytti aika tavalla Melkein julkkis-leffan Stillwaterin laulajalta (ehkä se oli se parta- ja asuvalinta), ja kosketinsoittaja häiritsevässä määrin Rocky Horror Picture Show'n RiffRaffilta (vaikka olikin enemmän tukkaa ja vähemmän kyttyrää).

Masterplan 5. 6. 2015

Masterplan 5. 6. 2015

Kosketinsoittaja se vasta olikin shoumiästen shoumiäs, imuroi Jack Danielsia melkoista tahtia, loikki iloisin jänishypyin pitkin lavaa ja huuteli mikrofooniin "aah aah" aina soittaessaan pätkiä huokuvalla dimmu-soundilla. Tai mistäs minä tiedän, josko se soundi lähtikin kosketinsoittajasta eikä niistä koskettimista! Vähän sai myös jännittää, tuleeko se lavalta alas suorin vartaloin kerien, mutta pysyi sentään lavalla setin loppuun saakka. Reipasta setäheviä soitti Masterplan - tosiaan enemmän perinteistä heavya kuin mitään tiluttamiseen tai pehmoiluun kallistuvaa alagenreä.

Masterplan 5. 6. 2015

Alkuiltapäivän yleisö hajaantui kouralliseksi pitkin laajaa kenttää, vaikka varmasti jo siinä vaiheessa oli satoja paikalla. Ehdin hetken iloita isoista tupakoinnin lavan edessä kieltävistä kylteistä ja erikseen merkityistä tupakkapaikoista, mutta ilo oli ennenaikainen, sillä totta kai kieltoa valvottiin tasan päälavan turva-aidalla eikä missään muualla, ja riippuvuudestaan ylpeät korsteenit oikein sauhusivat innosta päästä röyhyttelemään ja huitomaan muita palavilla tumpeillaan siellä yleisön seassa. On se nyt perkele, piikittäisivät nikotiinin suoraan suoneen eivätkä häiritsisi muita! (Ja sitten vielä niiden idolit näyttävät huonoa esimerkkiä. Hyi!)

Masterplan 5. 6. 2015

Masterplan 5. 6. 2015
Loppukumarrukset

Iltapäivän hajaannus iski ja seuraava bändi, jota seuraamaan tuli palattua festarialueelle, olikin sitten Stargazery, joka sijoittui kuultavasti johonkin hard rock - AOR-jatkumon varrelle. Hyvin tyylipuhtaaksi viljeltyjä tilu-lilu-ujel-ujel-kitarasooloja ja paisuteltuja nyyh-nyyh-kertosäkeitä - vain euroviisu-modulaatiot puuttuivat.

Stargazery 5. 6. 2015

Stargazery 5. 6. 2015

Ja viimeiseksi vedetty iskelmä-cover kuulosti rockin sijaan aivan tanssilavameiningiltä. Stargazeryllä oli kuitenkin myös oma, omistautunut yleisönsä, joka näytti olevan aivan pähkinöinä. Vertailukohteeksi mieleen tuli Pretty Maids.

Stargazery 5. 6. 2015

Sen jälkeen olikin aika valua teltasta kohti päälavaa ja Acceptia, jonka aikainen soittoaika jopa hämmensi. Accept tuli todettua kovaksi livebändiksi jo jossain takavuosien Sauna Open Airissa, joten odotukset olivat korkealla - mutta huh huh, silti odotukset paitsi täyttyivät, jopa ylittyivät!

Accept 5. 6. 2015

Accept 5. 6. 2015

Accept on nykyisellään aivan tajuttoman kova livebändi - kuin hyvin öljytty ja äärimmilleen viritetty, kellokoneiston tarkka kone tai massiivinen lokomotiivi, joka käyntiin lähdettyään on pysäyttämätön. Ja lopulta yleisönäkin tuntee olevansa osa valtaisaa, eteenpäin jyräävää koneistoa. Kun ottaa huomioon, millaisissa yskien putputtavissa koneistoissa yleensä arki sujuu rikkana rattaissa, oli Acceptin keikka melko täydellistä irtautumista arjesta.

Accept 5. 6. 2015

Jollain tavalla lämmitti myös se, että Acceptin herkistelyhetki ei sekään ole mikään nyyh-nyyh-nynnyily vaan kunnon jyystöä Princess of the Dawnin merkeissä, slaavilaisen melodian edustaessa sitä herkempää puolta. Samoin Accept heitti kovan haasteen myöhemmin lavan valtaavalle Extremelle, sillä London Leatherboys svengasi enemmän kuin Get The Funk Out ikinä.

Accept 5. 6. 2015

Jossain määrin hilpeää oli pitkätukkaisen kitaristin oma tuulikone - no, kyllähän sitä pehkoa kelpasikin pöllyttää. (Mutta onko väärin vai pelkästään hauskaa, että hevifestareilla huomaa yht'äkkiä pelaavansa euroviisubingoa? Modulaatiot ja tuulikone mainittu!) Acceptin jäsenet myös näyttivät esimerkiksi Stargazeryn jäseniä nuoremmilta, vaikka eiköhän se ikäjakauma mene oikeasti toisinpäin. Voidaanko tästä päätellä, että AOR vanhentaa ja heavy metal pitää nuorena?

Accept 5. 6. 2015

Accept 5. 6. 2015
Loppukumarrukset

Accept olisi yhtä hyvin voinut olla pääesiintyjä, sillä käytännössä millä tahansa bändillä olisi ollut vaikeuksia ottaa lava haltuunsa ja yleisö puolelleen sen jälkeen. Ensimmäiseksi vertailusta kuitenkin kärsi teltassa settiään suoraan Acceptin jälkeen aloitellut Teräsbetoni.  Kaikki oli sinänsä ihan jees ja okei (paitsi stemmat - se, että kaikki stemmoja laulavat jäsenet aloittivat stemmansa eri aikaan, josta seurasi yhteen soinnin sijaan sekamelska, korostui vähän liikaa verrokkina seuraavksi ohjelmassa stemmansa ihan äärimmilleen hionut Extreme), mutta koko ajan tuntui, että jotain jäi silti puuttumaan.  Paremmin toimi Teräsbetoni viime kesänä Manowarin lämppärinä ja haastajana. Teltta oli silti selvästi liian pieni Teräsbetonille, joka soitti Metallitotuus-debyyttinsä 10-vuotisjuhlakeikkaa ja vielä kotiyleisön edessä. Okei - ehkä yksi syy oli myös siinä, että Metallitotuus on kuitenkin varsin simppeli ja tuntuu isoina annoksina vähän yhden vitsin venyttämiseltä, kun taas Manowarin lämppärinä Teräsbetonilla oli mahdollisuus poimia uransa varrelta monipuolisempia biisejä. (Lisäksi tunnelmaa latisti se, että telttaan ei mahtunut vaan piti kauempaa kuikuilla mitähän lavalla tapahtuu, jossa ympärille kertyi taas joku saamarin savupiipputeollisuuskeskittymä.)

Teräsbetoni 5.6. 2015

Teräsbetoni 5. 6. 2015

Illan päätti päälavalla se varsinainen nostalgia-akti Extreme. Suhtautumiseni bändiin on vähintään ristiriitaista - toisaalta se on ensimmäinen bändi, jonka keikalle koskaan menin ja silloin elämyksenä kokonaisvaltaisen mahtava, toisaalta taas oma musiikkimaku kehittyi aivan eri suuntaan kuin bändin musiikki, jonka aikaisempi diggailu alkoi jossain vaiheessa tuntua suorastaan nololta. Ehkä asiaan vaikutti sekin, että olin silloin niin nuori, että musiikista keskustelemisen ja sen herättämien tuntemusten sanallistamisen taitoa vasta opeteltiin, eikä se aina onnistunut.  Tavallaan Extreme edusti myös iloisen 80-luvun viimeisiä kuolonkorahduksia ja sen jälkeistä kollektiivista krapulaa, johon nyykähtivät tukkabändit ja grunge näytti selviävän voittajana - mutta todelliset pidemmän ajan voittajat tulivatkin sieltä maan alta, jossa 80-luku ei edes ollut ollut jatkuvia bileitä, eikä 90-luvun ankeus niin päässyt yllättämään. Extremehän ei edes ikinä ollut ihan varsinaisesti tukkaheviä, mutta ehkä juuri siksi toimi levyillään kuin ilmapuntarin viisari -  Pornograffittin rennosta ja iskevästä hardrockista Three Sides To Every Storyn haahuiluun ja Waiting For The Punchlinen pakotettuun pinnistelyyn.  Ensin pidettiin hauskaa, sitten otettiin kantaa ja lopulta mikään ei enää ollutkaan hauskaa. Taiteellista yritettiin, mutta kiltisti kovin ahtaassa mainstream-karsinassa ja ilmeisen kovat kaupallisen menestyksen paineet niskassa - olisiko niistä lähtökohdista edes voinut onnistua? Nykyisestä perspektiivistä  niitä MTV:n ja suuren teollisuuden dominoimia musiikkimarkkinoita on vaikea edes ymmärtää - olivatko karsinat todella niin ahtaat, vai kaivoiko bändi itse kuoppaansa koittamalla sopeutua kuviteltuihin odotuksiin? Kovin epätasainen biisimateriaali ei varmasti sekään ainakaan auttanut asiaa.

Extreme 5. 6. 2015

Nostalgiakeikalta lienee kuitenkin lupa odottaa iloista meininkiä ja biisien parhaimmistoa? (Vaikka etukäteen käväisikin mielessä myös kauhukuva, että entä jos siellä soitetaankin vain jotain God Isn't Deadia pari tuntia torviryhmällä ja ilman.) Alun Decacence Dance introineen virittikin tunnelman iloiseksi - mitämitä, soittaiskohan nää Pornograffittin kokonaan? Yleisössähän näkyi jopa Pornograffitti 2014-kiertuepaitoja! No, eivät soittaneet - jo toinen biisi oli tunnistamatonta materiaalia, joka kuulosti Aerosmithin ja Politicalamityn sekoitukselta. Sen jälkeen kuitenkin palattiin ruotuun pistämään jalalla koreasti vanhemman materiaalin äärelle. Aerosmithin haamu jäi kuitenkin leijumaan - keikan aikana tuli useampaan otteeseen mieleen, että siitä iloisesta hard rockistakin kuuluu vaikutteena läpi enemmän Aerosmith kuin Queen, vaikka hamalla 90-luvulla Queenin vaikutuksesta Extremeen puhuttiinkin enemmän.

Extreme 5. 6. 2015

Bändi ei juurikaan näytä ulkoisesti vanhentuneen 90-luvun ajoista (ehkei hard rock vanhenna niin paljon kuin AOR?) - etenkin Nuno on hyvin säilynyt ja pieni ja söpö kuin nepalilainen, vaikka huitelee ilmeisesti viittäkymppiä. Edellisellä keikalla 1992 keikkasetti oli rakennettu medley-tyyppisesti hypäten hittikertsistä toiseen ja skippaillen biiseistä pitkiä pätkiä. Tällä kertaa biisit soitettiin kokonaisina, missä oli puolensa ja puolensa. Muistan harmistukseni 1992 kun Li'l Jack Hornysta skipattiin intro, joka oli suosikkikohtani koko biisistä, ja nyt sitten lopulta soitettiin sekin! Toisaalta jotkut biisit ovat todella pitkiä, eivätkä livenä kanna kestonsa mittaa. Esimerkiksi Cupid's Dead on liian pitkä eikä saa pidettyä mielenkiintoa yllä loppuun asti, vaikka sinänsä biisin kiinnostavin osuus onkin rytmiryhmän yhteenpeluu. (Pistäkääs vaikka merkki seinään - nykyisen musiikkimakuni huomioon ottaen, en muuten kovin usein valita liian pitkistä biiseistä!)

Extreme 5. 6. 2015

Waiting For the Punchline-flopilta ei kuultu kuin levyn parhaimmistoon kuulunut akustinen Midnight Express-kitarasoolo - ja Three Sidesilta hiukan yllättäen levyn orkestroidun loppueepoksen rokahtavampi väliosa Am I Ever Gonna Change, jota en muista silloin '92 livenä soitetun, mutta joka oikeasti toimii livenä! (Ja toki myönnän, että muistikin saattaa tuossa ajassa tehdä tepposet.)

Extreme 5. 6. 2015

Ja toki kuultiin myös pakollinen More Than Words, jonka aikana festarialueen ulkopuolelle rinteeseen näytti kertyvän melkoinen kuulijajoukko, joka hajaantui tiehensä biisin jälkeen. Sen jälkeen bändillä alkoi ilmeisesti puskea tunteet pintaan, koska moneen otteeseen kuultiin vakuutteluja, miten lämmin oli vastaanotto ja miten toivottavasti tällä ja seuraavalla keikalla ei  ole yhtä kauan väliä.  Niin. Vuosina 1991 - 1992 Extreme soitti Suomessa kolme kertaa kahdentoista kuukauden sisään. Kaikille keikoille riitti yleisöä ja päätellen Suosikin julistefrekvenssistä, bändi oli täällä oikeasti suosittu siihen aikaan. Sitten äkkiä kuluikin 23 vuotta ennen seuraavaa keikkaa, ja bändi on käytännössä kadonnut täkäläisestä mediasta. Yhteenpaluusta ja nykyisistä nostalgiakiertueista on saanut lukea lähinnä internetistä.  Keikalle kuitenkin vanhat fanit ovat kaivautuneet luolistaan laulamaan biisejä mukana vanhasta muistista, niin kuin välivuosia ei olisi ollutkaan. Voi olla, että levy ja keikka tasaisesti muutaman vuoden välein olisi ollut odotetumpi urakaari.

Extreme 5. 6. 2015
More Than Words

Kitarasooloja kuultiin muutenkin kuin akkarilla - myös Flight Of The Wounded Bumblebee. Vaikka noita lähes kappaleiksi sävellettyjä sooloja onkin toki jännittävää seurata, muistuu samalla muutamien kappaleiden välisooloista mieleen, mistä aikanaan puhkesi tilukitara-allergia. Bändin uustuotantoa esitteleva hillbilly-country-biisi sai jopa arvelemaan, etten ehkä ole menettänyt hirveästi, vaikka uustuotanto on mennyt ohi täysin tutkan alta. Keikka päättyi kuitenkin lempeästi ja hempeästi Hole Heartediin ja Queen-cover Crazy Little Thing Called Loveen - joskin jo odottamani Get The Funk Out oli säästetty ihan viimeiseksi (hmm, ehkä hyvä valinta odotuttaa, kunnes London Leatherboysin svengi olisi jo hiukan haihtunut mielestä). Ristiriitainen olo jäi, vaikka trippi teinivuosiin olikin jopa odotettua hauskempi.

Extreme 5. 6. 2015

90-luvulla puhuttiin kovasti siitä, että Extreme oli hyvä livebändi, ja se jäi itse asiassa mietityttämään pitkäksi aikaa - koska se oli ensimmäinen keikkakokemukseni ilman vertailukohtia (ja syvällä skuttassa asustellessani vieläpä kesti vuosia ennen kuin se sai mitään koulubändejä kummempaa vertailukohtaa), oliko se oikeasti hyvä vai tuntuiko se erityisen hyvältä juuri siksi, ettei vertailukohtia ollut? No, nythän niitä sitten on. Ja kyllä - Extreme toi lavalle oman maailmansa, americanan ja unelman letkeistä lanteista, ja sai keskittymään enimmäkseen juuri siihen, mitä lavalla tapahtuu. Niistä epätasaisen biisimateriaalin aiheuttamista kuolleista kohdista huolimatta. (Kaikki on muuten varmaan nähneet sen sivun mittaisen sarjakuvan, jossa Nemi kuuntelee radiosta progea? Extremen biisimateriaali toimii aika samalla tavalla, myös keikkatilanteessa!) Toki veikkaan, että Extreme olisi toiminut vielä paremmin ympäristössä, jossa olisi ollut tarjolla muutakin 90-luvun alun hardrock-nostalgiaa - vaikka sitten olisikin saanut arpoa, että mikä bändi niistä olikaan paras tai katoaako joku massaan. Vaikka Acceptia olikin nyt mahdoton ylittää, oli toisaalta Extreme myös tarpeeksi erilainen erottuakseen pääsiintyjänä.

Extreme 5. 6. 2015

Nuno Bettencourt otti ehkä eniten kontaktia yleisöön illan aikana jutustelemalla ja olemalla läsnä. Basisti Pat Badger ei paljoa puhunut, mutta heitteli plektroja välillä varsinaisella sarjatulituksella hymy korvissa, ja rumpalilla, joka on joku tuoreempi kaveri, näytti vasta hauskaa olevankin. Laulaja Gary Cherone vaikutti kuitenkin ahkerasta ympäriinsä jumppaamisesta (ja Patin hiusten nyhtämisestä) huolimatta jotenkin pingottuneelta ja poissaolevalta, kuin laskisi huolissaan ehtiikö toteuttaa jokaisen suunnittelemansa tanssiliikkeen keikan aikana. Myös bändin laskeuduttua keikan jälkeen kuvauskuiluun kättelemään yleisöä, Gary pakeni pian takaisin lavalle siinä missä Nuno kävi järjestyksessä läpi koko eturivin laidasta laitaan. Lopulta oli vain sopivaa paiskata tassua miehen kanssa, josta aikoinaan koko keikoillaravaamisharrastus sai alkunsa, ja jonka musiikki toimi porttina metallisempiin sfääreihin. Toivottavasti muistin sanoa kiitos.

Extreme 5. 6. 2015