Etukäteen näytti siltä, että tästä on tulossa kerrassaan oivallinen keikkakevät. Oli lippuja buukattuna yhteen jos toiseenkin tapahtumaan, joita kannatti odottaa. Sen sijaan tulikin maailmanlaajuinen pandemia ja yksi toisensa jälkeen odotetut tapahtumat siirrettiin syksymmälle, ensi vuoteen tai peräti peruutettiin. Tilalle tuli kotona kökkiminen ja striimattujen keikkojen katsastaminen netistä.
Alkuun ajattelin skipata striimikeikoista kirjoittamisen - enhän yleensä ole kirjoittanut siitäkään, jos olen vaikka katsellut Wackenin striimejä, tai keikkatallenteita DVD:ltä. Ennen pitkää alkoi kuitenkin näyttää siltä, että alkuun oudolta ja väliaikaiselta vaikuttanut tilanne onkin uusi normaali, ja siitä saattaa poikia jotain uutta kulttuuriin jatkossakin. Olihan striimikeikkoja ollut aiemminkin - isossa mittakaavassa esimerkiksi juuri nuo Wackenin jokakesäiset striimaukset, ja pienemmässä skaalassa esimerkiksi erilaiset "treenikämppäkeikat".
Tietysti erilaisilla esiintyjillä on hyvin erilaiset mahdollisuudetkin tehdä striimejä. Siinä missä sooloartistin tai hyvin pienimuotoisen kokoonpanon on mahdollista polkaista keikka pystyyn vaikka kännykän kameran edessä kotisohvalta, isommat kokoonpanot tarvitsevat isompia puitteitakin. Varsinkin jos haluavat välittää katsojilleen kauemmaskin myös tavallisilta keikoilta tuttuja show-elementtejä, kuten valoja ja koreografioita. Ja isompien juttujen toteuttaminen tietysti tulee myös kalliimmaksi. Toki äänentoisto ja kuvaus vaikuttavat myös siihen, miltä se sooloartistikin kuulostaa. Joidenkin on helpompi toteuttaa kotikutoisempia juttuja nopealla aikataululla kuin joidenkin toisten. Toisaalta striimikeikat voisivat antaa myös mahdollisuuden toteuttaa yleisön nähtäväksi musiikkivideon ja keikan välimaastossa juttuja, joita olisi hankala viedä klubikeikoille tai kiertueelle. Vaikka soittaa pehmoleluilla täytetystä kylpyammeesta käsin, jos niikseen tulee.
Kun paikan päälle keikalle meno ei enää ollut vaihtoehto, vaan kaikki tarjonta oli striimejä netissä, tuli pikkuhiljaa havainnoitua myös muutoksia omassa keikkakäyttäytymisessä. Voi johtua siitä fyysisen osallistumisen tarpeesta, että jossain vaiheessa tuli seurattua melkein enemmän erilaisia jumppaohjausstriimejä ja liikuttua niiden tahtiin, kuin varsinaisia keikkoja. Samoin kun osa esiintyjistä tarjosi keikkansa katsottavaksi myöhemminkin kuin juuri siinä hetkessä, joitain erityisen korvanmukaisia keikkoja tuli kuunneltua useita kertoja, vaikkei niinkään katsottua kuin sen ensimmäisen kerran. Keikka pyörimään yhteen selaimen välilehteen ja puuhaamaan jotain muuta samaan aikaan toisella välilehdellä! Jollain tavalla tästä tuli mieleen jopa se teoretisoitu ero (leffateatterissa katsotun) elokuvan ja television välillä, jos elokuvaa katsotaan keskittyneesti ja televisiota silmäillään muiden puuhien ohessa.
Samoin oikeilla keikoilla harvemmin tulee juteltua kavereiden kanssa samaan aikaan kun bändi soittaa, mutta striimien kohdalla se on jo pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ehkä siksi, että tekstipohjainen jutustelu ei sotke kuuntelemista siinä missä ämyreiden vieressä kilpaa karjuminen. Ja onhan siinä tiettyä hohtoa kommentoida kaukana asuvien kavereiden kanssa reaaliaikaisesti kerrankin samaa keikkaa, siinä missä yleensä päästään korkeintaan vertailemaan saman kiertueen keikkoja eri kaupungeissa.
Kun kokoontumisrajoitukset sulkivat keikkapaikat maaliskuussa, Anniina Auf ehti ensimmäisten joukossa striimaamaan intiimin keikan kotisohvalta. Ja hiukan myöhemmin toisen, jossa oltiin jo liikkuvaisempia. Rajatusta biisimateriaalista huolimatta keikoilla esitettiin keskenään eri versio samastakin biisistä, joten yllätyksellisyyttäkin oli. Tunnelma keikoilla oli lämmin ja läheinen, ja kappaleet yhtä merkillisellä tavalla koskettavia kuin aiemminkin, joten ensi kokemusten perusteella livestriimit vaikuttivat joltain kerrassaan lupaavalta.
Varsin alkuvaiheessa päädyin myös katselemaan striimiä, jossa Galderian laulaja soitteli pianoa ja lauloi toivebiisejä (sikäli kun ne olivat pianon ja laulun voimin toteutettavissa) ja jutusteli webbikameralle näyttäen jokseenkin humalaiselta, vaikka ahkerasti siemaillussa lasissa vaikuttikin olevan vettä. Ilmeisesti osa esimerkiksi läppäreiden kiinteistä kameroista saa niiden ääressä istuvat ihmiset näyttämään vähintään oudolta, ja äkilliset kumartumiset lähemmäs näyttöä lukemaan tekstejä vielä lisäävät humalaista vaikutelmaa. Koska en varsinaisesti voi väittää tuntevani Galderian materiaalia ja striimin jutustelukin tapahtui pääosin oudolla kielellä, en tainnut saada siitä irti ihan sitä mitä bändin fanit. Varsin mukava kädenojennus kuitenkin faneille tilanteessa, jossa ei tiedetä koska on taas mahdollisuus nähdä fyysisesti samassa tilassa.
Varsin alkuun striimeissä pisti myös silmään ahkera siemailu ihan eri tavalla kuin livekeikoilla. Mitä sitten itse kunkin lasissa olikaan. Siinä missä Anniina Aufin jäsenillä oli soreat viinilasit ja Galderian laulajalla tavallinen juomalasi, Njihe siemaili Jaloviinaa suoraan pullosta. Kappaleiden nyrjähtänyt tunnelma oli edelleen kohdillaan, ja tähän esitykseen kuulunut jatkokertomus uutisesta sopi sekin settiin mainiosti. Aiemmalla livekeikalla vaikutuksen tehnyt Silmälasit oli mukana, mutta vähän petyin, kun toinen suosikkini Ristikkoaarre puuttui. Myöhemmin palattuani etsimään linkkiä katsomaani keikkaan, huomasin että niitähän on tullut sivulle lisää. Täytynee jälkikäteisesti katsoa nekin!
Metsatöll puolestaan toimitti monella kameralla kuvatun näyttävän shown, jossa oli useita vierailijoita. Keikka oli katsottavissa ilmaiseksi "maksa jos jaksat"-periaatteella, ja ilmeisesti monet myös maksoivat. Kommenteista päätellen monet myös tutustuivat bändiin ensi kertaa striimikeikan välityksellä - Metsatöll saattoi olla pandemian aikaan ensimmäisten metallibändien joukossa, jotka ehtivät tarjoamaan oikeaa kokonaista keikkaa koteihinsa jumittuneille katsottavaksi. Tosin, jos en nyt ihan läpiä päähäni puhu, kyseinen keikka saattoi olla jo valmiiksi sovittu ja suunniteltu, ja päätettiin sitten muuttuneessa tilanteessa soittaa joka tapauksessa kameroille ilman paikan päällä olevaa yleisöä. Vaan saattoipa se olla joku muukin keikka jolle kävi niin. Metsatöllin meininki oli kuitenkin reipasta ja hauskaa, kuten yleensä paikan päälläkin. Metsavihan muistan kuulleeni myös ihan ensimmäisellä näkemälläni Metsatöllin keikalla - tai ainakin se avasi hetkeksi portaalin vuosien takaisiin tunnelmiin.
Awake Againin striimikeikkamainos tuli vastaan Facebookissa. Entuudestaan tuntematon bändi - pitääpä tsekata millainen on meininki. No, meininki oli hilpeä - tuli mieleen jotenkin isojen (yleis)kesäfestareiden sunnuntaibändit. Värikästä pukeutumista ja maskottipehmopossu. Musiikillisesti tunnuttiiin kurottelevan nolkytluvun alun, ehkä jopa 90-luvun suuntaan. Ehkä vähän pomppumeiningillä. (Tätä keikkaa en ainakaan löytänyt enää myöhemmin katsottavaksi, vaikka se ilmeisesti oli jonkun aikaa suorana striimauksen jälkeen ollutkin katsottavissa.)
Myöhemmin luin lehdestä, että näitä Turku Rock Academyn striimikeikkoja olisi ollut enemmänkin, ja ajattelin vilkaista niitä lisää sitten myöhemmin. Josko tulisi välillä kuultua enemmänkin uutta musiikkia, eikä vain koluttua vanhojen tuttujen tekemisiä. Mutta ties kuinka monta ehdin missata välistä! Tässä vaiheessa alkoi myös tulla mieleen, että kannattaisi sittenkin kirjoittaa postauksia myös striimikeikoista, ennen kuin unohdan kokonaan mitä kaikkea kevään aikana on tullut nähtyä ja kuultua.
(Nytkin vaanii epäilys, että olen unohtanut jotain välistä. Saatoin muuten kuunnella jossain välissä myös Juha-Matti Rautiaisen keikan, mutta visuaalit näyttävät täysin vierailta, joten se on varmasti pyörinyt kuulokkeissa samalla kun olen tehnyt jotain muuta.)
Imperial Age veti tietenkin tapansa mukaan kaiken tappiin asti ja vähän yli kolmetuntisella striimishowllaan, jossa kappaleiden välissä oli juontajan houstaamia talk show-osuuksia, joissa oli tarkoitus vastailla yleisön kysymyksiin ja päästää laulajien lisäksi myös muita soittajia ääneen. Aina kappaleen tai parin välein toistuneet talk show-osuudet olivat kyllä keikan tylsintä antia, ehkä vuorottelu olisi toiminut paremmin, jos soittopätkät olisivat olleet useamman kappaleen mittaisia. Suurimmat hitit oli säästetty viimeisiksi, mutta toisaalta niissä kuului myös jo väsymys laulajien äänestä. Tämä keikka pelkästään striimattiin suorana, eli sitä ei ollut katsottavissa enää myöhemmin.
maanantai 11. toukokuuta 2020
sunnuntai 10. toukokuuta 2020
Mansion ja Lasten Hautausmaa Apollossa 22.2. 2020
Illan avaavan Mansionin aloitusajaksi on ilmoitettu vartti ovien aukeamisen jälkeen, ja hiukan ennen ovien aukeamista jono jatkuu jo pitkälle ylös Humalistonkatua. Ja sieltä jonosta sisään pääseminen kestää tuskastuttavan kauan.
Keikan alkaessa muistuu kyllä mieleen, miksi Mansionia kannattaa jonottaa sateessa ja myrskytuulessa. Se on hyvä. Se on hyvä bändi, ja se on hyvä luomaan tuonpuoleisen tunnelman, sekä teatraalisesti että musiikin keinoin.
Saarnaako Alma tällä kertaa yhdessä Tildan kanssa, vai onko kyseessä joku toinen väkevä todistaja? Ainakaan Traitor's Dirge ei settiin kuulu. Konsepti sikseen, jos kohta viime keväisellä keikalla kuultu vieraileva laulaja jäi itselleni tuntemattomaksi, tällä keikalla toinen laulaja on Olga Välimaa. Kahden naisen tulkinta soi yhteen ja tunkeutuu ihon alle, hiuksianostattavista harmonioista käskevään sähinään. Toimii.
Apollon led-seinää oli käytetty seurakunnan kasvattamiseen taustakuvan voimin, vaikka varmasti saarnaajien silmistä paistava tuli ja tulikivi olisi tehnyt vaikutuksen ilman taustaakin, ja jo kokoonpanon koko on tiettävästi sekin luonut tiettyä massan tuntua aiemmilla lavoilla. Paikan päällä siihen ei niin tullut kiinnitettyä huomiota, mutta myöhemmin kuvia kamerasta purkaessa jotkut kuvat näyttivät melkoisilta kansanjoukoilta.
Mutta voi, keikka päättyy aivan liian pian! Lienee lämppärislottien kirous.
Seuraavana lavan vallannut Lasten Hautausmaa kuulosti tämän jälkeen loppukevennykseltä, vaikka olikin illan pääesiintyjä, ja sen fanikunta fiilisteli mukana ihan tippa linssissä. Sitä fanikuntaa oli paikalla paljon.
Edellinen muistikuva Lasten Hautausmaasta oli tietty Viikatemaisuus, jota en enää tavoittanut - sen sijaan useampaan otteeseen mieleen tuli SIG. Joku rautalankavaihde tuntui löytyvän rivakammissa biiseissä. Jotenkin koko keikka tuntui myös siltä, kuin olisin kurkistellut jonkun muun nuoruusmuistoihin esimerkiksi lukemalla päiväkirjaa tai romaania. Tietyt asiat ovat tunnistettavia, mutta emotionaalinen etäisyys voi silti jäädä pelkän kurkistelun tasolle.
Siinäpä seisoskelin itkevien ihmisten keskellä ja kirjoittelin muistiinpanoihin sellaisia helmiä kuin "kuukahtava rumpali on noussut zombina ja myhäilee kuin yltiöhumalainen röllipeikko". Vai niin!
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
Apollon led-seinää oli käytetty seurakunnan kasvattamiseen taustakuvan voimin, vaikka varmasti saarnaajien silmistä paistava tuli ja tulikivi olisi tehnyt vaikutuksen ilman taustaakin, ja jo kokoonpanon koko on tiettävästi sekin luonut tiettyä massan tuntua aiemmilla lavoilla. Paikan päällä siihen ei niin tullut kiinnitettyä huomiota, mutta myöhemmin kuvia kamerasta purkaessa jotkut kuvat näyttivät melkoisilta kansanjoukoilta.
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
Seuraavana lavan vallannut Lasten Hautausmaa kuulosti tämän jälkeen loppukevennykseltä, vaikka olikin illan pääesiintyjä, ja sen fanikunta fiilisteli mukana ihan tippa linssissä. Sitä fanikuntaa oli paikalla paljon.
Edellinen muistikuva Lasten Hautausmaasta oli tietty Viikatemaisuus, jota en enää tavoittanut - sen sijaan useampaan otteeseen mieleen tuli SIG. Joku rautalankavaihde tuntui löytyvän rivakammissa biiseissä. Jotenkin koko keikka tuntui myös siltä, kuin olisin kurkistellut jonkun muun nuoruusmuistoihin esimerkiksi lukemalla päiväkirjaa tai romaania. Tietyt asiat ovat tunnistettavia, mutta emotionaalinen etäisyys voi silti jäädä pelkän kurkistelun tasolle.
 | |
| Lasten Hautausmaa, 22.2.2020 |
torstai 7. toukokuuta 2020
Swallow the Sun Apollossa 14. 2. 2020
Uuden vuoden ja uuden kymmenluvun keikkaelämykset pääsi korkkaamaan vanha kunnon Swallow the Sun. Olipa kyseessä samalla yhtyeen 20-vuotista taivalta juhlistavan kiertueen keikka, joten siinä oli merkkipaalua kerrakseen. Ja kyllä, tuon 20 vuoden aikana on ehkä muutaman kerran tullut Swallow the Sun livenä nähtyä!
Sitä nyt voi sitten hiukan arpoa, pitäisikö tämän illan anti laskea yhdeksi vai kahdeksi keikaksi, koska se sisälsi kaksi erillistä settiä väliajalla.
Ensimmäiseksi soitettiin Songs From The North II kokonaisuudessaan jousikvartetin kanssa. Muutama vuosi on välissä kulunut, eikä Songs From The North-triplan akustinen levy ole levynä tullut emotionaalisesti sen läheisemmäksi, mutta ehkä sen definitiivinen muoto onkin elävä. Keikoilla se on kuulostanut hyvinkin nautittavalta, ja eri tavalla tunteisiin käyvältä.
Harmillisesti Apollossa miksaus ainakin lavan viereen jättää toivomisen varaa, sillä rummut ja basso enimmäkseen hautaavat jousikvartetin, jonka mieluusti olisi kuullut selkeämminkin. Toki tietysti kauempana lavasta saattoi sointi olla sointuisampi. Sekin käväisi mielessä, että onpa Apollon pikkuisella lavalla nähty varsin suuria spesiaalikokoonpanoja!
Kokonaistunnelma oli tällä kertaa myös entistä goottilaisempi, muistutellen kalpeina kaikuina kuulokuvista vuosituhannen taitteen molemmin puolin, siinä missä materiaali itsessään muistuttaa ajallisesti läheisemmästä ajasta.
- - -
Etukäteen netissä oli saanut äänestää suosikkikappalettaan jokaiselta levyltä, ja toisen setin settilista koostui sitten näistä yleisöäänestyksen voittajista. Miinus Songs From The North II, joka juuri soitettiin kokonaisuudessaan, ja coverit oli myös rajattu äänestyksen ulkopuolelle, kun jotkut äänestäjät kaipailivat niitä mukaan. (Niin, Swallow the Sun on sinänsä tehnyt These Low Landsista sen verran omansa, että aivo nyrjähti kun jossain vaiheessa tuli muistutus että sehän on itse asiassa Niskalaukaus-cover. Ja ainahan sitä voi hekumoida ajatuksella, menisikö esimerkiksi internet rikki, jos nykypäivän StS soittaisi keikalla Solituden ja hommaisi Albertin duetoimaan, ja joku paikalla olija siitä tallenteen tuuttaisi kaikelle kansalle...) Monet settiin päätyneet kappaleet ovat entuudestaankin paljon keikoilla soitettuja, ja oma valintani suosikkikappaleeksi joltain levyltä olisi eronnut yleisestä mielipiteestä joissain tapauksissa. (Tosin luultavasti jos laatisin definitiivisen unelmalistan siitä, mitä tällä keikalla olisin erityisesti halunnut kuulla, tämä blogipostaus jumittaisi julkaisematta vielä kesäkuussakin, joten ehkä on syytä jättää sikseen. Olisiko kultakin levyltä ihanin se isoin hitti, vaiko kenties se salarakas josta kukaan muu ei ikinä intoile, haluaisinko kuulla sen jonka olen jo lukemattomia kertoja ennenkin kuullut vai sittenkin jotain, mitä en ole kuullut vuosiin...) Toisaalta olipa mukana odottamattomiakin hetkiä. Plague of Butterfliesin rypistys löi lähes ilmat pihalle ja kuulosti äkkiä avautuneelta portaalilta toiseen aikaan ja paikkaan. Ja toisaalta toiselle kuulijalle juuri se usein soitettukin kappale voi olla ajan ja paikan ankkuri aivan toisin kuin toiselle kuulijalle siinä vieressä. (Arvostin Infernon arviota saman kiertueen toisesta keikasta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaankin tavoitti jotain yleistä, sanoittamalla pitkään mukana kulkeneen musiikin herättämiä tuntemuksia.)
Tietysti on arvostettava myös pysyvyyttä - kun DJ laittaa soimaan Laura Palmer's Themen, on syytä järjestäytyä salissa sille paikalle, josta keikan aikoo seurata. Swallow päättää varsinaisen setin. Apollon lavalta ei poistuta ja palata takaisin, joten encore soitetaan suoraan putkeen. Basistilla on antelias kaula-aukko. On se hyvä, että jotkut asiat pysyvät samoina tässä muuttuvassa maailmassa.
Juhlakeikan yhteydessä on yleensä myös aina hyvä hetki muistella sitä ensimmäistä keikkaa viereisessä osoitteessa. Niin tälläkin kertaa. Ensin settien välissä kaverin kanssa, ja keikan aikana myös bändin toimesta. Taisin aikanaan kymmenvuotisjuhlakeikasta kirjoittaessa ja Haista!-lehden keikkarapsaa siteeratessa miettiä, pitäisikö 20-vuotisjuhlakeikasta kirjoittaessa siteerata niitä Haista!-lehden rapsaa edeltäneitä alkuperäisiä muistiinpanoja, koska ne ovat edelleen tallessa. Tosin sekin pohdinta tuntuu olleen niin äskettäin, että ehkä panttaan niitä muistiinpanoja ainakin seuraavaan juhlakeikkaan asti! Se niistä kuitenkin tuli selväksi, että vaikutus oli ollut syvä jo ensimmäisestä kerrasta asti.
Ja kun tälläkin tuoreimmalla keikalla jokainen basson jyrähdys tuntuu kuin tuli ja jää virtaisivat suonissa yhtä aikaa, on myös helppo ymmärtää, miten ja miksi jo ensimmäisen kerran vaikutus oli niin suuri. Swallow the Sun on aina livenä hyvin fyysinen kokemus, vaikka se kokemuksen fyysisyys pakenisi sanoja sitä ylös kirjoittaessa.
Toinen helposti sanoja pakeneva elementti on musiikin tuottamat visuaaliset mielikuvat. Encoreksi ilman lavaltapoistumista soitettu Here On The Black Earth tämänkertaisten keikkamuistiinpanojen mukaan kuulostaa Avatarin (elokuvan, ei bändin) maailmanpuulta, mutta hetken ohi mentyä mielikuvaa on vaikeampi enää tavoittaa.
Sitä nyt voi sitten hiukan arpoa, pitäisikö tämän illan anti laskea yhdeksi vai kahdeksi keikaksi, koska se sisälsi kaksi erillistä settiä väliajalla.
Ensimmäiseksi soitettiin Songs From The North II kokonaisuudessaan jousikvartetin kanssa. Muutama vuosi on välissä kulunut, eikä Songs From The North-triplan akustinen levy ole levynä tullut emotionaalisesti sen läheisemmäksi, mutta ehkä sen definitiivinen muoto onkin elävä. Keikoilla se on kuulostanut hyvinkin nautittavalta, ja eri tavalla tunteisiin käyvältä.
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow The Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow The Sun, 14.2.2020 |
Etukäteen netissä oli saanut äänestää suosikkikappalettaan jokaiselta levyltä, ja toisen setin settilista koostui sitten näistä yleisöäänestyksen voittajista. Miinus Songs From The North II, joka juuri soitettiin kokonaisuudessaan, ja coverit oli myös rajattu äänestyksen ulkopuolelle, kun jotkut äänestäjät kaipailivat niitä mukaan. (Niin, Swallow the Sun on sinänsä tehnyt These Low Landsista sen verran omansa, että aivo nyrjähti kun jossain vaiheessa tuli muistutus että sehän on itse asiassa Niskalaukaus-cover. Ja ainahan sitä voi hekumoida ajatuksella, menisikö esimerkiksi internet rikki, jos nykypäivän StS soittaisi keikalla Solituden ja hommaisi Albertin duetoimaan, ja joku paikalla olija siitä tallenteen tuuttaisi kaikelle kansalle...) Monet settiin päätyneet kappaleet ovat entuudestaankin paljon keikoilla soitettuja, ja oma valintani suosikkikappaleeksi joltain levyltä olisi eronnut yleisestä mielipiteestä joissain tapauksissa. (Tosin luultavasti jos laatisin definitiivisen unelmalistan siitä, mitä tällä keikalla olisin erityisesti halunnut kuulla, tämä blogipostaus jumittaisi julkaisematta vielä kesäkuussakin, joten ehkä on syytä jättää sikseen. Olisiko kultakin levyltä ihanin se isoin hitti, vaiko kenties se salarakas josta kukaan muu ei ikinä intoile, haluaisinko kuulla sen jonka olen jo lukemattomia kertoja ennenkin kuullut vai sittenkin jotain, mitä en ole kuullut vuosiin...) Toisaalta olipa mukana odottamattomiakin hetkiä. Plague of Butterfliesin rypistys löi lähes ilmat pihalle ja kuulosti äkkiä avautuneelta portaalilta toiseen aikaan ja paikkaan. Ja toisaalta toiselle kuulijalle juuri se usein soitettukin kappale voi olla ajan ja paikan ankkuri aivan toisin kuin toiselle kuulijalle siinä vieressä. (Arvostin Infernon arviota saman kiertueen toisesta keikasta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaankin tavoitti jotain yleistä, sanoittamalla pitkään mukana kulkeneen musiikin herättämiä tuntemuksia.)
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
Tietysti on arvostettava myös pysyvyyttä - kun DJ laittaa soimaan Laura Palmer's Themen, on syytä järjestäytyä salissa sille paikalle, josta keikan aikoo seurata. Swallow päättää varsinaisen setin. Apollon lavalta ei poistuta ja palata takaisin, joten encore soitetaan suoraan putkeen. Basistilla on antelias kaula-aukko. On se hyvä, että jotkut asiat pysyvät samoina tässä muuttuvassa maailmassa.
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
perjantai 14. helmikuuta 2020
Sólstafir Tavastialla 19.12.2019
Vuoden viimeiseksi keikaksi jäi Sólstafir soittamassa Köld-albuminsa kokonaisuudessaan Tavastialla.
Koska olen ylipäätään viimeksi käynyt Tavastialla? Silloin ei ainakaan ollut vielä mitään Kampin kauppakeskusta vieressä. Nyt sai hetken aikaa arpoa, olenko edes oikealla kadulla ennen kuin tuttu ovi löytyi. Sisällä näytti samalta kuin ennenkin, paitsi väkeä oli enemmän.
Ensivaikutelmassa korostui se Twin Peaks-soundi, jonka yhdistän vasta Köldiä myöhäisempään aikaan - mutta niinhän kymmenen vuoden jälkeen se vanhempikin materiaali suodattuu kaiken sen jälkeen tulleen läpi.
Ensivaikutelmana tulee myös hetken aikaa hämmästeltyä basistia, että onkos tämä nyt se sama tyyppi kuin aiemmin, kun tiettävästi kesällä on keikkailtu lainabasistin kanssa. On tällä kyllä punaiset hiukset, ja tatuoinnitkin muistan nähneeni aikaisemminkin. Viimeistään omaleimainen näppäily- ja slappaustekniikka paljastaa, että onhan se sama mies kuin ennenkin, mutta miten se nyt näyttää niin eriltä kuin ennen... Ei kun hetkinen. Se on tietenkin ollut ruoka-aikaan kotona, sillä välin kun lainabasisti hoiti kesäkeikkoja.
Necrologuen kuulemista livenä olen odottanut hartaasti, ja samalla miettinyt mahdetaanko sitä edes soittaa livenä. No, Köld-keikalla se kuului itsestään selvästi settiin. Karkeasti arvioituna niihin aikoihin kun Köld oli vielä "se uusin" levy, tuttuja ihmisiä lähti jalat edellä vähän oikealla ja vasemmalla. Osa lähti sairauden nujertamina, osa oman käden kautta. Tai vähän niin kuin kappaleen esittelyssä todettiin, ehkä myös jälkimmäiset nujersi sairaus, mutta vaikeammin havaittava. Henkilökohtainen suhde kappaleeseen on muodostunut sillä historialla kenties erilaiseksi kuin erilaisella historialla, vaikka hieno kappale se on joka tapauksessa. Ja tietenkin vetistelen kuin vesiputous jo siinä vaiheessa kun kappaletta vasta esitellään.
Tunteikkaan hetken jälkeen tunnelmia ajetaan taas hilpeämpiin suuntiin - rumpali kuulemma soittaa soolon kympillä ja saa yleisöstä kaksi, mutta soolo on kovin lyhyen sorttinen. Laulaja lähtee kiertämään yleisöä, ja tulkitsee osan Goddess of the Agesista parvelta käsin.
Tyhmäyksissäni olin ajatellut bussilippuja ostaessa, että Köld-spesiaalikeikalla soitetaan tietenkin Köld läpi levymitassa ja siinä se - joten jouduin kiirehtimään paluubussilleni Goddess of the Agesin loppupuolen vielä soidessa. Bussissa matkalla kotiin sain sitten kavereilta kuulla, että siellähän oli sen jälkeen soitettu vielä vaikka mitä muuta materiaalia. Samanlaisessa dysfunktionaalisuuden puuskassa en ollut varannut myöskään käteistä mukaan, koska kaikkiallahan nykyisin toimii kortti, ja kaunis kiertuepaita jäi saamatta. Tyhmää!
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
Koska olen ylipäätään viimeksi käynyt Tavastialla? Silloin ei ainakaan ollut vielä mitään Kampin kauppakeskusta vieressä. Nyt sai hetken aikaa arpoa, olenko edes oikealla kadulla ennen kuin tuttu ovi löytyi. Sisällä näytti samalta kuin ennenkin, paitsi väkeä oli enemmän.
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
Ensivaikutelmassa korostui se Twin Peaks-soundi, jonka yhdistän vasta Köldiä myöhäisempään aikaan - mutta niinhän kymmenen vuoden jälkeen se vanhempikin materiaali suodattuu kaiken sen jälkeen tulleen läpi.
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
lauantai 21. joulukuuta 2019
Soilwork ja Amorphis Logomossa 5.12.2019
Nekroflunssan nujertamana jouduin arvioimaan jaksamistani illan tarjonnan suhteen muutamaankin kertaan, ja lopulta päädyin skippaamaan lämppärit. Illan aloittaneet The Ocean Collective ja Leprous olisivat jossain määrin uteloittaneet, mutta totesin etten aiemmin nähdyn perusteella jaksa katsoa kokonaista keikkaa niiden jälkeen soittaneelta Soilworkilta, enkä ainakaan seisoskella puolikuntoisena koko iltaa. Ehkä niitä toisia mahdollisuuksia tulee joskus. Ehkä ei.
Pari vuotta sitten Tuskassa nähty Soilwork ei silloin varsinaisesti vakuuttanut muuten kuin sen osalta, miten nopeasti materiaali porhalsi toisesta korvasta ulos jälkiä jättämättä, mikä nyt ei varsinaisesti ole suositus. Nyt oli tilaisuus antaa bändille toinen mahdollisuus.
Valaistuspuoli oli strobopainotteisuudesta huolimatta hieno, mutta niinhän Logomossa aina. Tosin kieltämättä Logomon kokoisessa salissa voi odottaakin jotain pikkuputkaa näyttävämpiä valoja - tai jos joku haluaisi soittaa isolla lavalla esimerkiksi yhden kynttilän valaisemana, niin se olisi jo statement.
Kyllähän sieltä nyt joitain hienoja melodia-aihelmia erottui, ja laulajalla kuului olevan varsin hyvä ääni. Toisaalta se pyrskytys, jolla melodia kuin melodia lanattiin, oli sitten turhankin geneeristä omiin korviin, eivätkä nämä elementit oikein liittyneet yhteen tai tukeneet toisiaan missään vaiheessa. Oli salissa kuitenkin koko joukko niitä, joille näytti maistuvan.
Viimeistä biisiä spiikatessaan laulaja toivotteli Amorphista tervetulleeksi, ja kappaleen intron aikana ehdin miettiä että soittaako nuo nyt Alonen coverina mitä häh. Ei ne. Enkä jälkeenpäin kykene muistamaan, kuulostiko se sittenkään siltä niin paljoa!
Amorphis on aina Amorphis. Jos kohta viimeksi kävinkin kuuntelemassa Queen of Timen spessukeikkaa, nyt on vuorossa uutta ja vanhaa varsin mukavassa tasapainossa yhdistelevä peruskeikka.
Eikä haittaa yhtään, että vanhaa materiaalia keikkasetissä edustavat henkilökohtaisiin suosikkeihin kuuluvat Into Hiding ja Against Widows, vaikka ne on kuultu monituisia kertoja aiemminkin! Bassosoolo saa oikein kohdevalaistuksen. Ilahduttavana yksityiskohtana toimi myös Tomi Koivusaaren paluu ääneen - taustojen verran Into Hidingissa, ja Against Widowsissahan mies örisi vanhat osuutensa jo kokonaisuudessaan.
My Kantelekin tietysti edustaa vanhaa, mutta taitaa nykyisin olla myös se eri suuntiin venyvä ja paukkuva jamittelubiisi. Kirsikkana kakun päällä Tomi Joutsen koristelee jamittelua muun muassa ärähtämällä ozzymaisen "all right now!"-fraasin erittäin epä-ozzymaiseen tyyliin, ja kuullaanpa johonkin väliin myös ilmeisen Celtic Frostille kumartava "uh!"
Ettei tässä nyt tulisi pelkästään vellottua nostalgiassa, on kai mainittava, että kyllähän sitä uuttakin materiaalia soitettiin vähintään yhtä paljon, ja esimerkiksi Daughter of Hate on kerrassaan mainio.
Jossain välissä keikkaa Joutsen innostuu hilpeänä kyselemään turkulaisyleisöltä, että eikös se ole Suamenleijjona täältä päin, ja saa vastaansa tyrmistyneen hiljaisuuden. Suamenleijjonan sivuprojektien mainitseminen nimeltä ei kirvoita sen enempää vastauksia, joskin kysymyksen herättämä käsinkosketeltava tyrmistys jaksaa huvittaa monta päivää. Mikähän matolaatikko bändin suosimasta viihteestä nyt aukesi viattomille faneille...
Tuntuu, että keikka on vasta alussa ja voisi jatkua vielä vähintään toisen mokoman ja ehkä kolmannenkin, kun bändi poistuu jo lavalta palatakseen suurimmista sinkkuhiteistä koostettuun encoreen. Miten se aika nyt näin vilahti? No, kai se on jotain jätettävä ensi kerrallekin.
Pari vuotta sitten Tuskassa nähty Soilwork ei silloin varsinaisesti vakuuttanut muuten kuin sen osalta, miten nopeasti materiaali porhalsi toisesta korvasta ulos jälkiä jättämättä, mikä nyt ei varsinaisesti ole suositus. Nyt oli tilaisuus antaa bändille toinen mahdollisuus.
Valaistuspuoli oli strobopainotteisuudesta huolimatta hieno, mutta niinhän Logomossa aina. Tosin kieltämättä Logomon kokoisessa salissa voi odottaakin jotain pikkuputkaa näyttävämpiä valoja - tai jos joku haluaisi soittaa isolla lavalla esimerkiksi yhden kynttilän valaisemana, niin se olisi jo statement.
 | |
| Soilwork 5.12.2019 |
 | |
| Soilwork 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
Silver Dust, Rotting Christ ja Moonspell Apollossa 1.12.2019
Silver Dustin avauspesti parille tunnetummalle ja odotetummalle bändille sunnuntaina ei varmasti ollut maailman kiitollisin soittoaika. Ennakkoon YouTubesta tsekkaillut esimerkkibiisit eivät häävejä lupailleet, mutta keikalla soitto raikui sen verran raskaampana, että piti hetken miettiä onko tämä nyt sama bändi. Keulilla keikaroineesta sirkustirehtööristä päätellen oli. Tosin tälläkin oli parempi ääni livenä. Mikähän jämäralli sinne oli videohitiksi valittu...
Musiikki tempoili vähän joka suuntaan tavalla, josta tuli mieleen hiukan ehkä FM2000 ja Psilocybe Larvae, mutta verrokkeja goottilaisempana. Kovasti bändi otti kontaktia kouralliseensa yleisöä yrittäen näitä villitä, ja oli keikan jälkeen myös tavattavissa.
Tärkeä osa lavashowta oli ilmeisesti taikapeiliksi naamioitu screeni, jonka kanssa bändi kommunikoi. En tosin nähnyt sijainnistani kuin osan taikapeilistä tolpan takaa, ja havainnoin lähinnä sieltä näkyvän yhteen kappaleeseen kuuluneen puhelinkeskustelun toisen osapuolen. Myöhemmin sain kuulla, että taikapeiliä oli käytetty muun muassa soolojen kirittäjänä pitkin keikkaa. Ihan veikeä idea, pääsee varmaankin isommalla lavalla paremmin oikeuksiinsa.
Rotting Christ oli odotetumpi vieras. Olipa kyllä materiaalikin jäntevämpää ja tasaisempaa poljennoltaan, ja hitikäs materiaali vei mukanaan myös myöhäisherännäisen.
Mystiikkaa tarjoiltiin niin simppelin tarttuvassa paketissa, että oli vaikea enää muistaa miksi edellisen kerran bändiä Turussa ihmetellessäni se tuntui vaikeamminlähestyttävältä. Toisaalta tarttuvien hittirallien rinnalla kulki edelleen myös mustempi juova. Joku veto kuulosti suorastaan siltä, kuin Melecheshmäisiä melodioita olisi runnottu suoraviivaiseen marssikomppiin, mikä oli kerrassaan riemastuttava yhdistelmä. Toimi.
Keikka myös sujui ilman ihmeempiä välikohtauksia (mitä nyt virveli hajosi kesken), molemminpuolisen yhteisymmärryksen ja kunnioituksen hengessä. Välillä näytti myös suomen taitojaan väläytellyt Sakis Tolis, että tähän väliin sopisi pitti, ja hetken hämmästeltyään yleisö tarttui vihjeeseen.
Myös Moonspell oli odotettu vieras, ja salissa alkoi olla varsin täyttä. Setti alkoi uudemmalla materiaalilla, mutta kokonaisuutena se oli koostettu varsinaiseksi hittikimaraksi koko uran varrelta, niin että rahoilleen saivat vastinetta niin uuden levyn livevetoja odottelevat uskolliset fanit kuin bändin kelkasta 90-luvun jälkeen pudonneet nostalgikotkin.
Neljäntenä soitettu vanha hitti Opium räjäytti pankin - siinä määrin, että joku parka pyörtyi eturivissä. Fernando Ribeiro sai turhaan huudella henkilökuntaa apuun - Moonspellin omat roudarit kantoivat pyörtyneen takahuoneeseen toipumaan.
Opiumista jatkettiin Awaken ja Night Eternalin kautta Sin/Pecadolta tuttuun Abysmoon, johon kuuluvia rumpukikkailuita olin muistiinpanoihini erityisesti ihastellut. (Sin/Pecado oli aikanaan kuuntelussa salakavalasti kasvanut levy. Abysmo ei ollut se biisi, jonka siltä olisin odottanut kuulevani, mutta ilahdutti silti.)
Sen jälkeen Fernando saikin taas hoidella poissaolollaan loistaneiden järjestysmiesten hommia, koska jotkut tytöt (tai mistä minä tiedän kuinka keski-ikäiset ämmät) tappelivat eturivissä. Siellähän tapahtui kuin Manowarin keikalla konsanaan, paitsi oikeasti, eikä pelkästään DeMaion puheissa! Koska ensimmäinen ehdotus vetäytyä tolpan eri puolille ei käynyt, seuraavaksi Fernando uhkasi keskeyttää koko keikan ja että tappelijat joutuvat henkilökohtaisesti vastaamaan koko pettyneelle yleisölle kun keikka loppuukin lyhyeen. Se tehosi. (Tosin jälkeen päin erinäisten kohupäivitysten kommenteista saatiin lukea, että tappelu olisi ollut lähinnä yksittäisen aggressiivisen känniääliön aiheuttama, ja saman känniääliön epäiltiin ensin käyneen myös pyörtyneen kimppuun vakavammin seurauksin. Mahtaa olla eukko nyt ylpeä itsestään. Tai no, valitettavasti nuo perseilyn piirimestaruuspyrkyrit taitavat aina olla...)
Se kyllä pisti silmään, että liikkeellä oli sunnuntai-illaksi aivan häkellyttävän paljon itsensä retardiin kuntoon juopotelleita känniääliöitä. Kukahan moiset oli keikan kunniaksi päästänyt häkeistään? Suurimmalla osalla yleisöstä taisi olla kuitenkin enemmän hauskaa musiikin voimin, ja musiikin voimin keikka oli ihan mahtava. Kasaantuvista välikohtauksista huolimatta.
Vaatteiden tai asusteiden vaihdoksia kappaleiden teemojen mukaan nähtiin useita illan aikana silkkipytystä ruttonaamioon. Samettikaapuun kietoutuessaan Fernando kanavoi Vaan Pirjoa - ei kun siis Vampiriaa. Kyllä taas sopi keski-ikäisen yleisönosan mennä aivan pähkinöiksi! Niin kuin myös varsinaisen setin päättäneestä Alma Materista.
Vaan tulihan sieltä encorekin, ja lasersäteitä ampuva risti!
Encoren aikana jossain vaiheessa sähköt katkesivat lavalta ja yleisöön kuuluivat pelkät rummut. Ehdin ihmetellä, oliko tämä nyt joku valomerkki Apollon taholta, ja myöhemmin ihmetellä sitä, että "valomerkistä" huolimatta keikan jälkeen sai baaritiskiltä juomia eikä kellään tuntunut olevan kiire mihinkään. Sitten jälkikäteen sai taas lukea, että tämä episodi oli lavalla kirmailleen, vaihteeksi miespuolisen (mielipuolisen?) känniääliön tekosia, kun oli vähän pitänyt päästä kamoja kaatelemaan. Järjestyksenvalvojia ei tosiaan näin tavallisen yleisön edustajan
silmiin näkynyt salissa missään, vaan ainoat olivat ovimies ja
narikkanainen alakerrassa.
Encoren päättänyt kaunis Full Moon Madness sai onneksi soida rauhassa, sillä se oli ilmeinen kohokohta monille niistä, jotka olivat paikalla nauttimassa musiikista.
 | |
| Silver Dust, 1.12.2019 |
 | |
| Silver Dust, 1.12.2019 |
Rotting Christ oli odotetumpi vieras. Olipa kyllä materiaalikin jäntevämpää ja tasaisempaa poljennoltaan, ja hitikäs materiaali vei mukanaan myös myöhäisherännäisen.
 | |
| Rotting Christ 1.12.2019 |
 | |
| Rotting Christ 1.12.2019 |
 | |
| Rotting Christ 1.12.2019 |
 | |
| Rotting Christ 1.12.2019 |
 | |
| Rotting Christ 1.12.2019 |
 | |
| Rotting Christ 1.12.2019 |
 | |
| Rotting Christ 1.12.2019 |
Myös Moonspell oli odotettu vieras, ja salissa alkoi olla varsin täyttä. Setti alkoi uudemmalla materiaalilla, mutta kokonaisuutena se oli koostettu varsinaiseksi hittikimaraksi koko uran varrelta, niin että rahoilleen saivat vastinetta niin uuden levyn livevetoja odottelevat uskolliset fanit kuin bändin kelkasta 90-luvun jälkeen pudonneet nostalgikotkin.
 | |
| Moonspell 1.12.2019 |
 | |
| Moonspell 1.12.2019 |
 | |
| Moonspell 1.12.2019 |
 | |
| Moonspell 1.12.2019 |
 | |
| Moonspell 1.12.2019 |
 | |
| Moonspell 1.12.2019 |
 | |
| Moonspell 1.12.2019 |
 | |
| Moonspell 1.12.2019 |
 | |
| Moonspell 1.12.2019 |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)