Kesäkuun aloitti Amorphis kahdella keikalla. Bändin 30-vuotisjuhlavuodesta on jo tullut ikimuistoinen, joskin vähän eri tavalla kuin kukaan olisi odottanut ja toivonut! Toinen kahdesta saman vuorokauden sisään striimatusta keikasta oli suunnattu erityisesti Amerikan ja toinen Euroopan aikavyöhykkeille katsojien kannalta mukavaan aikaan, mutta molemmat pystyi lipun maksaneena katsomaan pari päivää jälkikäteen. Työpäivän aamuna kolmelta livenä pyörineen ensimmäisen keikan katsoin ihan suosiolla vasta iltapäivällä tallenteena, seuraavaa vetoa odotellessa. Ei kesää ilman Amorphista, joten nyt voi kesä virallisesti tulla! Keikkojen tunnelma yleisesti oli varsin kohottava, ja muistui mieleen, miten on niitä useinkin nähtyjä artisteja ehtinyt tulla ikävä kun ei ole paikan päällä pidettäville keikoille päässyt.
Keikat oli ilmeisesti kuvattu Kaapelitehtaalla, ja kokoonpano aseteltu ympyrään, jota kamera kiersi, tavallisten keikkojen rivistä poiketen. Oli ilahduttavaa saada tämän asetelman kautta parempi näkymä rumpalin työskentelyyn, siinä missä tavallisella keikalla tämä jää yleisöstä katsottuna taka-alalle. Toisaalta kahdesta keikasta ensimmäisellä kameran liike tuntui vähän turhankin itsetarkoitukselliselta, varsinkin kun paikallaankin pysyvät kamerat kuvasivat pyörivien valojen takaa, jotka saivat kuvakenttään vilistämään palkkeja. (Harvemmin tulee matkapahoinvointia kotona oman koneen ääressä istuessa, joten välillä parempi vaihtoehto oli vain kuunnella ja puuhastella muuta toisessa välilehdessä). Ensimmäisellä keikalla ei myöskään zoomattu nimeltä esiteltyihin soittajiin ajallaan, vaan piti odottaa että kiertävä kamera pääsee oikeaan soittajaan asti käytyään ensin kaikki muut läpi, millä välin soolo oli tietysti jo loppunut. Toinen keikka vaikutti visuaalisesti rauhallisemmalta ja harkitummalta, joten voi olla, että ensimmäinen meni kuvauksen osalta vähän harjoittelun tai aamun pikkutuntien piikkiin.
Settilista oli kahdella keikalla puoliksi sama ja puoliksi eri - mikä kokemukseni mukaan vastaan aika pitkälti sitä, minkä verran settilista on vaihdellut myös perinteisemmillä keikoilla. Tietyt hitit soitetaan aina, mutta niiden järjestys setissä voi vaihdella, ja niiden lisäksi soitetaan sitten vaihtelevasti muuta. Esimerkiksi Elegyltä soitettiin toisella keikalla On Rich And Poor ja toisella Against Widows. Tietystä 30-vuotisjuhlaleimasta huolimatta molemmat keikat olivat bändiltä enemmän sellaisia peruskeikkoja, jollaisen voisi kuulla vaikka festareilla - ja varsinaiset erikoisuudet on sitten varmaankin säästetty niille tuleville vuosikymmenkohtaisille spesiaalikeikoille, joiden ajankohtaa on jouduttu koronatilanteen takia siirtämään useampaan otteeseen. Tietysti bändi joutuu mahdollisimman laajalle yleisölle suunnattuja settilistoja miettiessään tasapainoilemaan sen kanssa, että (ilmeisesti kasvava) osa uudempaa fanipohjaa ei tunne vanhempaa materiaalia kuin keikoilta, siinä missä vanhat fanit tuppaavat toivomaan jotain oman nuoruutensa suosikkeja joka tapauksessa. Euroopan settilista tuntui jakaantuvan tasaisemmin useamman levyn kesken, siinä missä Amerikan settilista painottui uusimman ja Talesin puoleen.
Koska katsoin ensimmäisen keikan tallenteena, en tiedä oliko lähetyksessä ollut häiriöitä. Toinen livenä katsottu ilmeisesti jumitti useammalla katsojalla - mikä voi tietysti johtua näiden yhteyksistäkin, koska valokuitua pitkin keikka pelitti koko ajan vallan mainiosti ja viiveettä, kunnes katkesi äkkiä Death Of A Kingin kohdalla, ja yhteys lähetykseen palautui vasta biisin jo vaihduttua. Ajattelin, että täytyy katsoa sitten uusinta jossain välissä, mutta kompastuskiveksi muodostuikin se, että tallenne oli katsottavissa vain kaksi päivää ja olisin ehtinyt palata sen pariin vasta kolmantena. Täytyy sanoa, että viikon tallenne-ajat ovat olleet sopivampia varsinkin näin loppukeväästä/alkukesästä kun on ollut muutakin tekemistä, vaikka kahden päivän tallenneaika olisikin ollut alkukeväästä riittävä kun sitä muuta tekemistä ei liiemmälti ollut. Ja vaikken tiedäkään, mistä lähetyksen kyykkääminen johtui, muistuu silti mieleen että esimerkiksi Lordin striimikeikan kerrottiin kyykänneen alustan tarjoajaan kohdistuneen palvelunestohyökkäyksen takia. Miten rajoittuneita ja ilkeitä ovat ihmiset, jotka tekevät palvelunestohyökkäyksiä keikkastriimeihin tai yrittävät kalastella toisten luottokorttitietoja valestriimisivuilla? Meinaan noita jälkimmäisiä näkyy kuhisemalla joka ikisen nettikeikan mainoksissa, myös ilmaisten keikkojen. Soittaisivat itse, niin joku voisi heidänkin striimejään vapaaehtoisesti katsoa tai niistä jopa joitain roposia maksaa - mutta kun sen eteen täytyisi nähdä enemmän vaivaa! Olisi semmoinen vaiva kyllä huomattavasti paremmin käytettyä aikaa.
Vastavirran striimitkin on edelleen kohdillaan, vaikka niissä on nyttemmin yleisöä myös paikan päällä. Punk Lurexin olen muistaakseni nähnyt livenä S-Osiksella joskus... nolkytluvun alkupuolella? (Vai olikohan se Punk Lurex O.K?) Muistojen verestäminen oli siis paikallaan. No mutta tämähän oli lysti. Tarttuvaa rallia toisen perään. Ja niin on saman kokonaisuuden toisellakin bändillä - Pojat. Punk Lurexilla tosin taisi olla kantaaottavampia sanoituksia. Entuudestaan tunsin Pojilta Ramo-cover Lemmikkihautuumaan, jota tietysti pantattiin keikan viimeisimpien biisien joukkoon, joskin muutama muukin sitä taisi livechatin mukaan odotella. No, olipa varsin aiheellista tutustua sitten muuhunkin materiaaliin keikan myötä, sillä tarttuvia ralleja ja lystejä sanoituksia riitti täälläkin.
Suden Aika oli esiintynyt jo ennen noita punkkikeikkoja, mutta muistin vasta niiden jälkeen sen jääneen ajallaan kuuntelematta, enkä ollut ihan varma kuinka kauan se olisi vielä netissä katsottavissa, joten laitoin sen tietenkin soimaan heti perään. Että kerrankos sitä hyppää sieltä ramopunkista moniääniseen lauluun ja perinnesoittimien soitantaan! Muistelin yhtyeen olleen tuttu vain nimeltä, mutta yllättäen tuttuja kappaleitakin oli useampia. Täytynee nostaa Vejen Vasara taas omille soittolistoille.
Erja Lyytinen äänestettiin tässä taannoin maailman toiseksi parhaaksi kitaristiksi ja varsin pian sen päälle hän bändeineen striimasi keikan Kuopiosta Novapoliksen katolta. Kyllä se on aina komiaa kun striimikeikalla tarjotaan vielä jotain sellaista, mitä olisi vaikeampaa toteuttaa klubikeikoilla. (Tai areenakeikoillakaan sen puoleen.) Kauniit maisemat, hyvä svengi, karkkiväriset kitarat ja silminnähtävä helle yhdistyivät mitä kesäisimmäksi kokonaisuudeksi. Ja kyllähän se kitara komeasti soi. Alkaa kuulostaa siltä, että täytyy joskus tulevaisuudessa käydä Erja Lyytistä kuuntelemassa myös paikan päällä keikalla - siis livenä, ei vasiten katolla. Keikkaan kuului myös mainoskatko ja nauhoitettu haastattelu. Tosin tietysti myöhemmin uudestaan tsekkaillessa, että mitä jäikään tuoreeltaan väliin kun pamahdin linjoille kesken keikan, oli kätevää myös hypätä yli mainokset.
Kappas keppis, Battle Beastkin striimasi taas, ja tällä kertaa koko keikka kuului samaan hintaan ilman vaihtoja ilmaisen ja maksullisen kanavan välillä. Selvästi on tekeillä joku sarja, jossa bändin jäsenistä joku on vuoron perään kipeänä, koska edellisen kerran jälkeen toipunut basisti oli nyt pirteänä menossa mukana, mutta kitaristi istui tuolissa umpisuolileikkauksesta toipumassa ja näytti illan mittaan varsin voipuneelta. Muuten oli taas muiltakin keikoilta tutut elementit mukana showssa, ja yhtä hömelöt jutut välispiikeissä kuin aina ennenkin. Jälkikäteen katsottuna jäi näkemättä, oliko faneilla chatissa yhtä hömelöt jutut, vaikka ehkä juontaja tähän suuntaan välillä vihjailikin. Se kieltämättä on ollut striimikeikoissa hauskaa, että fanit eri puolilta maailmaa pääsevät yhtä aikaa saman keikan ääreen. Kunkin bändin yleisöllä on hiukan omanlaistaan yhteisöllisyyttä, mikä usein kukkii siellä chatti-ikkunoissa.
Nyt kun heinäkuun ja höllentyvien rajoitusten myötä alkaa taas elävä musiikki siirtyä klubeille (ja joku kiintoisalta vaikuttava kööri jää katsastamatta ihan siitä syystä, että ne eivät striimaakaan keikkaansa vaan pelkästään soittavat paikan päällä jossain toisella puolella Suomea, jonne ei nyt päivän varoitusajalla pääse ja liputkin on myyneet loppuun), sitä huomaa toivovansa, että striimikeikat säilyisivät silti osana repertuaaria, tavallisten keikkojen rinnalla.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2020
sunnuntai 7. kesäkuuta 2020
Koronakevät 2020 - Toukokuu striimien varassa
Toukokuussa alkoi sitten olla striimiä tarjolla enemmänkin.
Flat Earthiakin päädyin katsomaan keikkamainoksen nähtyäni. Tämähän oli se tunnettujen muusikoitten yhteenlyöttymä, jossa oli siis... ainakin Amorphiksessa ja Kyyriassa soittanut basisti, ja näköjään myös HIMissä ja Kyyriassa soittanut rumpali, ja katsos perhanaa, oli se kitaristikin HIMistä. Laulaja oli kyllä itselleni tuntematon suuruus, vaikka joku tekijämies lienee sekin. No, tietenkin keikkamainoksen näkemisen ja keikan katsomisen välillä olin ehtinyt sekoittaa kellonajat, ja ehdin nähdä keikasta kolme viimeistä biisiä. (Joskin striimi löytyi sitten myöhemmin vielä YouTubesta uudelleenkatsottavaksi. Ihan heti alkuunsa ei löytynyt.) Jostain syystä tästäkin tuli mieleen isojen kesäfestareiden sunnuntaibändit. Ensiviakutelma oli kyllä, että Niclas Etelävuoren basso pääsi enemmän esille kuin Amo-aikoina ikinä.
Uusi tuttavuus Rahko löytyi Turku Rock Academyn striimisarjasta. Onkohan tämä se Rahkoi, joka kuun mustaksi jakoi? Arch Enemy, Jinjer ja kumppanit lienevät innoittaneet tätä bändiä, vaikka hetkittäin juurikin vokalistin ulosannista tulee mieleen myös Silmäosasto. Ehkä siksi, että suomen kieli vie huomion ensimmäiseksi ulkoisten seikkojen jälkeen. Lyriikoiden tarinoiden lisäksi korvaan pistää kyllä myös hauskoja kitarakoukkuja - voisin mennä katsomaan tätä bändiä joskus myös ihan paikan päällekin tämän striimin innoittamana.
Ensimmäinen maksullinen striimikeikka, jolle ostin ennakkolipun, oli jo monesti paikan päälläkin livenä nähty Swallow the Sun, akustisena ja koronarajoitusten mukaisessa kokoonpanossa, jossa rumpali hoiti basistin tehtäviä ja kosketinsoittaja lukuisia eri instrumentteja kielisoittimista perkussioihin. Kannatti maksaa. Äänentoisto ja kuvanlaatu olivat priimaa, ja sisältö kaunista. Olen edelleen itseni kanssa samaa mieltä siitä, että Songs from the North II:n biisit saavuttavat todellisen olomuotonsa livenä, ja levytetyt versiot olivat vasta matkalla sinne. Vaikka tokihan tämä keikka sisälsi muutakin - uudempaa ja vanhempaa materiaalia, ynnä coverit Alice In Chainsilta ja Anathemalta. Välissä oli myös jutustelutuokioita kysymyksiin vastaten, mutta näitä sijoiteltiin harvempaan ja kysymyksetkin vaikuttivat olevan tolkullisempia kuin Imperial Agella, joten eivät niin häirinneet tunnelmointia. Oli myös miellyttävää huomata, että jotain siitä Swallow the Suniin kuuluvasta fyysisyydestä välittyy myös etäisyyksien päästä ja nettikaapeleita pitkin. Biisit pyörivät keikan jälkeen päässä monta päivää.
Seuraavana striiminä tulikin hypättyä varsin toisenlaisiin tunnelmiin, kun Vastavirralta striimattiin punkkia. Aloittanut Bad Jesus Experience kuulosti hyökkäävältä ja kaoottiselta. Räyhäinen vokalisointi tuntui enemmän rytmiseltä kuin sanoja välittävältä elementiltä.
Aivolävistys kuulosti perään jotenkin rokimmalta... tai perinteisemmältä. Tai ehkä olen nuorempana kuunnellut jotain enemmän sen tyyppistä punkkia, ja siitä on sitten muodostunut mielessä joku punkin arkkityyppi... No, keikalla oli joka tapauksessa reipas ja lysti meininki.
Ja seuraavana iltana oli luvassa taas sukellus toisenlaisiin tunnelmiin, kun Hexvessel konsertoi metsässä Näsijärven (Epäpyhäjärven) rannalla laskevan auringon edessä. Tässä oli tosiaan hyödynnetty mahdollisuutta tarjota striimin välityksellä musiikin lisäksi jotain erityistä, jota ei välttämättä tavallisella keikalla pystyisi samoin katsojille näyttämään. Kaunista, kaunista. Lähetys tosin pätki välillä harmillisesti. Onneksi niin päin, että ääni pysyi tasaisena silloinkin kun kuva nyki kuin nolkytluvun alun TV-chatissa, vaikka loppua kohti äänikin katkesi muutamaan otteeseen.
Vastavirran striimeistä piti tsekata myös Fosforos, jonka tiesin entuudestaan lähinnä siltä pohjalta, että Infernon ruokapalstalla oli joku näiden ruokaohje, ja havainnoin sen kuvista basistin soittaneen myös Hexvesselissä. No, ehkä sitä on tyhmempiäkin syitä tsekata bändien keikkoja, varsinkin jos lopputulos on silti korvaa miellyttävä. Karskia korinaa ja kalman katkua! Pyroja ja saippuakuplia!
Jostain syystä olen missannut Oranssi Pazuzun livenä useita kertoja erinäisistä tyhmistä syistä (kuten esimerkiksi siksi, että yhden päivän täsmäiskut useamman päivän festareille osuivat juuri eri päivään). Nyt tuli tilaisuus paikata sitä aukkoa, mutta kylläpä striimin aikana tuli useaan otteeseen toivottua, että olisi sittenkin oikealla keikalla äänenpaineen puristuksessa. Se kun on osa tällaiseen äänitaiteiluun liittyvää elämystä. Vahvojen kontrastien valot, videoprojisoinnit ja usean kameran levoton kuvaus tukivat saumattomasti musiikin tajunnan pirstaloivaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Ja mikä karmea antikliimaksi, kun keikka loppui ja YouTube tuuttasi heti perään jonkun Prisman kalatiskin mainoksen!
Njihe on ehtinyt tässä välissä toteuttaa useammankin striimin, mutta kerrankos sitä hyppää suoraan uusimpaan, joka on juuri menossa livenä. Njihe kuulostaa edelleen joka kerta jotenkin hämmentävältä, ja silti oudon kiehtovalta koska siitä hämmennyksestä tekee mieli ottaa selvää. (Ja sitten soi taas seuraavalla viikolla töissä päässä, kuinka muurahaiset syövät lihan ja valkaisevat luut.) Ei tullut tälläkään kertaa suosikkiani Ristikkoaarretta.
Gladenfold oli toistaiseksi ensimmäinen noista Turku Rock Academyn striimeistä, jonka tiesin entuudestaan ja olen nähnytkin joskus. Muistelen, että bändi olisi joskus ollut melodeathia ja mennyt siitä powerimpaan suuntaan - melko muhevat melodiamatot oli joka tapauksessa, ja ääntelyssä sekä puhdasta laulua että rähinähetkiä.
Joku taisi povailla jo viime kuussa, että jossain vaiheessa striimikeikkojakin aletaan tarjoilla eksklusiivisesti jossain tietyssä palvelussa, siinä missä elokuvat tai tv-sarjat voidaan julkaista ensimmäiseksi tai kokonaan vain jossain tietyssä suoratoistopalvelussa (ja katsoja joutuu hankkimaan sitten koko palvelun voidakseen katsoa jonkun tietyn sisällön). Eipä siinä sitten kovin pitkään mennyt, kun Battle Beastin striimiä sai katsella puoli tuntia ilmaiseksi Ilta-Sanomien sivuilta ja puolen tunnin jälkeen striimi siirtyi Ruutuplussan puolelle, joka olisi vaatinut ainakin rekisteröitymistä. Ehdittiinpä siinä puolessa tunnissakin jokunen hitti soittaa, vaikka eksklusiivisen lähetyksen puolelle lupailtiin sitten jotain ennennäkemätöntä. Ainakaan basistia ei taidettu siellä juottaa, koska tämä puuttui kokoonpanosta - kuulemma noron eikä koronan takia. Nooran sarvikruunusta erottui lähikuvissa paljon yksityiskohtia, jotka yllättäen eivät ole ihan keikkapaikoilla salin perille asti erottuneet.
Merkillisesti muuten striimikeikatkin pakkaavat painottumaan viikonloppuihin, vaikka sinänsähän sitä voisi striimata koska vaan, varsinkin jos keikka on vielä tallenteena katsottavissa jonkun aikaa. Ja sinänsä sitä luulisi ihmisillä olevan aikaa katsella keikkoja keskellä viikkoakin, jos ja kun paljoa muuta vapaa-ajan tekemistä ei ole. Ilmeisesti kaikki ovat kuitenkin olleet koronankin aikaan oikeasti töissä ja niiden jälkeen päreinä, vaikka julkisuudesta voisi päätellä kaikkien olevan kotona aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Striimeihin on viritelty kokonaisia festareitakin, Off Stage Festivalissa soitti useampi bändi kahtena päivänä. Ja kuten perinteisempiin paikan päällä pidettäviin festareihin, tähänkin tuli tehtyä ensin yhden päivän täsmäisku, koska ensimmäinen päivä oli täynnä ihan vierasta tavaraa ja toisen päivän kattaukseen kuului muun muassa jonkun toisen bändin lämmittelytehtävistä missattu Tyrantti "jonka joskus vois kattoo", ja vanha kunnon Swallow the Sun akustisessa koronakokoonpanossaan. En nyt muista, onko perinteisten festareitten kohdalla päässyt käymään niin, että sosiaalinen elämä ja yleinen hengailu venähtää sen verran että aiottuja artisteja jää näkemättä (kuulemma joskus on joillekin käynyt), mutta niinhän se jäi suorana aiemmat bändit näkemättä ja Swallow the Sunkin ehti aloittaa ennen kuin sitä pääsi katsomaan. Onneksi oli tapahtuman tallenne katsottavissa samaan hintaan jälkikäteen.
Niinpä pääsi jälkikäteen yllättämään, että illan ensimmäinen bändi ja entuudestaan vieras nimi Feastemhan oli vallan grindcorea. Kieltämättä jotain huvittavaa on siinä kombossa, että päättää kuunnella vielä uudestaan sitä edellisenä iltana kuunneltua akustista herkistelyä ja ehkä myöhemmin kelailla houkuttelevia hetkiä muista esiintyjistä - ja päätyy sittenkin kuuntelemaan luurit päässä setillisen grindcorea, että täähän on muuten aikas hyvä! Kun ei alun jälkeen keskenkään malta jättää. Vaan missä muualla olen joskus mahtanut nähdä tuon rumpalin, vai keneltä muulta se näyttää?
Tyrantti puolestaan nyt lopulta nähtynä muistutti perusheavyn ja logofontin puolesta RAMia. Valkoisista varsilenkkareista tulee kyllä edelleen kauheat teinimuistot mieleen! Encoreksi riisutaan liivi ja henkselit (tällä vissiin piti paikata sitä, että päällekkäisyyksien takia jäi joku burleskistriimi katsomatta), mutta lenkkarit eivät silti lähde. Musiikillisesti varsin menevää, mutta voi olla, että tulee silti edelleen nautittua festarin osana tai lämppärinä, eikä vielä ostettua lippua erityisesti tämän bändin takia. Aika näyttää miten kehitys kehittyy.
Swallow the Sun taas puolestaan edusti jälleen tasoa, jota siltä on lupakin odottaa. Asetelma tietysti oli aika sama kuin edellisessäkin akustisessa keikassa ja varsin nopeasti sen jälkeen. Setin runko oli toki edelleen Songs from the North II:n kappaleissa muutamin uudemmin ja vanhemmin lisin. Vanhempia biisejä oli New Moonin lisäksi tuotu saman levyn Falling World ja covereihin Nick Cavea. Hetkittäin harmittaa, ettei Jaani Peuhun instrumenttivalikoimaa kuvattu enemmän - edelliseltä keikalta tuttu kantelekin siellä vilahti, ja xylofoni toi todella aavemaista soundia biiseihin joissa sitä käytettiin.
Off Stage Festivaliin kuului myös haastatteluosuuksia - fiksusti kokonaisten settien jälkeen, eikä keskellä settiä. Haastattelut olivat myös letkeämpää turinointia kuin aiemmin nähdyt kysymys-vastaus-hetket keskellä keikkoja, ja sellaisina kovasti viihdyttävämpiä. (Nyt täytyy kyllä todeta, että Vastavirrankin striimeissä on ollut haastatteluja, jotka tosin olen usein skipannut jos olen ollut samalla tekemässä jotain muuta.)
Toukokuun viimeisenä päivänä striimasi Kaunis Kuolematon, jonka striimin alku livahti sekin jotenkin ohi, ja piti sitten katsoa myöhemmin. (Eli ensin itse valitan siitä, että kaikki keikat on perjantaisin ja lauantaisin ja päällekkäin, enkä sitten muista kun joku keikka on sunnuntaina.) Bändi oli entuudestaan tuntematon ja lähinnä valikoitui katsottavaksi kaverisuositusten perusteella. (Ja olihan se myös kiehtovaa, että tilaisuuden sponsorina toimi "unelmatulevaisuus Metsäkylässä"). Tyylillisesti kynnetään hiukan samoissa vesissä kuin Paara, mutta tarttuvuus ei ole ihan samaa luokkaa - tästä olisi saanut varmasti enemmän irti, jos materiaali olisi ollut entuudestaan tuttua.
Flat Earthiakin päädyin katsomaan keikkamainoksen nähtyäni. Tämähän oli se tunnettujen muusikoitten yhteenlyöttymä, jossa oli siis... ainakin Amorphiksessa ja Kyyriassa soittanut basisti, ja näköjään myös HIMissä ja Kyyriassa soittanut rumpali, ja katsos perhanaa, oli se kitaristikin HIMistä. Laulaja oli kyllä itselleni tuntematon suuruus, vaikka joku tekijämies lienee sekin. No, tietenkin keikkamainoksen näkemisen ja keikan katsomisen välillä olin ehtinyt sekoittaa kellonajat, ja ehdin nähdä keikasta kolme viimeistä biisiä. (Joskin striimi löytyi sitten myöhemmin vielä YouTubesta uudelleenkatsottavaksi. Ihan heti alkuunsa ei löytynyt.) Jostain syystä tästäkin tuli mieleen isojen kesäfestareiden sunnuntaibändit. Ensiviakutelma oli kyllä, että Niclas Etelävuoren basso pääsi enemmän esille kuin Amo-aikoina ikinä.
Uusi tuttavuus Rahko löytyi Turku Rock Academyn striimisarjasta. Onkohan tämä se Rahkoi, joka kuun mustaksi jakoi? Arch Enemy, Jinjer ja kumppanit lienevät innoittaneet tätä bändiä, vaikka hetkittäin juurikin vokalistin ulosannista tulee mieleen myös Silmäosasto. Ehkä siksi, että suomen kieli vie huomion ensimmäiseksi ulkoisten seikkojen jälkeen. Lyriikoiden tarinoiden lisäksi korvaan pistää kyllä myös hauskoja kitarakoukkuja - voisin mennä katsomaan tätä bändiä joskus myös ihan paikan päällekin tämän striimin innoittamana.
Ensimmäinen maksullinen striimikeikka, jolle ostin ennakkolipun, oli jo monesti paikan päälläkin livenä nähty Swallow the Sun, akustisena ja koronarajoitusten mukaisessa kokoonpanossa, jossa rumpali hoiti basistin tehtäviä ja kosketinsoittaja lukuisia eri instrumentteja kielisoittimista perkussioihin. Kannatti maksaa. Äänentoisto ja kuvanlaatu olivat priimaa, ja sisältö kaunista. Olen edelleen itseni kanssa samaa mieltä siitä, että Songs from the North II:n biisit saavuttavat todellisen olomuotonsa livenä, ja levytetyt versiot olivat vasta matkalla sinne. Vaikka tokihan tämä keikka sisälsi muutakin - uudempaa ja vanhempaa materiaalia, ynnä coverit Alice In Chainsilta ja Anathemalta. Välissä oli myös jutustelutuokioita kysymyksiin vastaten, mutta näitä sijoiteltiin harvempaan ja kysymyksetkin vaikuttivat olevan tolkullisempia kuin Imperial Agella, joten eivät niin häirinneet tunnelmointia. Oli myös miellyttävää huomata, että jotain siitä Swallow the Suniin kuuluvasta fyysisyydestä välittyy myös etäisyyksien päästä ja nettikaapeleita pitkin. Biisit pyörivät keikan jälkeen päässä monta päivää.
Seuraavana striiminä tulikin hypättyä varsin toisenlaisiin tunnelmiin, kun Vastavirralta striimattiin punkkia. Aloittanut Bad Jesus Experience kuulosti hyökkäävältä ja kaoottiselta. Räyhäinen vokalisointi tuntui enemmän rytmiseltä kuin sanoja välittävältä elementiltä.
Aivolävistys kuulosti perään jotenkin rokimmalta... tai perinteisemmältä. Tai ehkä olen nuorempana kuunnellut jotain enemmän sen tyyppistä punkkia, ja siitä on sitten muodostunut mielessä joku punkin arkkityyppi... No, keikalla oli joka tapauksessa reipas ja lysti meininki.
Ja seuraavana iltana oli luvassa taas sukellus toisenlaisiin tunnelmiin, kun Hexvessel konsertoi metsässä Näsijärven (Epäpyhäjärven) rannalla laskevan auringon edessä. Tässä oli tosiaan hyödynnetty mahdollisuutta tarjota striimin välityksellä musiikin lisäksi jotain erityistä, jota ei välttämättä tavallisella keikalla pystyisi samoin katsojille näyttämään. Kaunista, kaunista. Lähetys tosin pätki välillä harmillisesti. Onneksi niin päin, että ääni pysyi tasaisena silloinkin kun kuva nyki kuin nolkytluvun alun TV-chatissa, vaikka loppua kohti äänikin katkesi muutamaan otteeseen.
Vastavirran striimeistä piti tsekata myös Fosforos, jonka tiesin entuudestaan lähinnä siltä pohjalta, että Infernon ruokapalstalla oli joku näiden ruokaohje, ja havainnoin sen kuvista basistin soittaneen myös Hexvesselissä. No, ehkä sitä on tyhmempiäkin syitä tsekata bändien keikkoja, varsinkin jos lopputulos on silti korvaa miellyttävä. Karskia korinaa ja kalman katkua! Pyroja ja saippuakuplia!
Jostain syystä olen missannut Oranssi Pazuzun livenä useita kertoja erinäisistä tyhmistä syistä (kuten esimerkiksi siksi, että yhden päivän täsmäiskut useamman päivän festareille osuivat juuri eri päivään). Nyt tuli tilaisuus paikata sitä aukkoa, mutta kylläpä striimin aikana tuli useaan otteeseen toivottua, että olisi sittenkin oikealla keikalla äänenpaineen puristuksessa. Se kun on osa tällaiseen äänitaiteiluun liittyvää elämystä. Vahvojen kontrastien valot, videoprojisoinnit ja usean kameran levoton kuvaus tukivat saumattomasti musiikin tajunnan pirstaloivaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Ja mikä karmea antikliimaksi, kun keikka loppui ja YouTube tuuttasi heti perään jonkun Prisman kalatiskin mainoksen!
Njihe on ehtinyt tässä välissä toteuttaa useammankin striimin, mutta kerrankos sitä hyppää suoraan uusimpaan, joka on juuri menossa livenä. Njihe kuulostaa edelleen joka kerta jotenkin hämmentävältä, ja silti oudon kiehtovalta koska siitä hämmennyksestä tekee mieli ottaa selvää. (Ja sitten soi taas seuraavalla viikolla töissä päässä, kuinka muurahaiset syövät lihan ja valkaisevat luut.) Ei tullut tälläkään kertaa suosikkiani Ristikkoaarretta.
Gladenfold oli toistaiseksi ensimmäinen noista Turku Rock Academyn striimeistä, jonka tiesin entuudestaan ja olen nähnytkin joskus. Muistelen, että bändi olisi joskus ollut melodeathia ja mennyt siitä powerimpaan suuntaan - melko muhevat melodiamatot oli joka tapauksessa, ja ääntelyssä sekä puhdasta laulua että rähinähetkiä.
Joku taisi povailla jo viime kuussa, että jossain vaiheessa striimikeikkojakin aletaan tarjoilla eksklusiivisesti jossain tietyssä palvelussa, siinä missä elokuvat tai tv-sarjat voidaan julkaista ensimmäiseksi tai kokonaan vain jossain tietyssä suoratoistopalvelussa (ja katsoja joutuu hankkimaan sitten koko palvelun voidakseen katsoa jonkun tietyn sisällön). Eipä siinä sitten kovin pitkään mennyt, kun Battle Beastin striimiä sai katsella puoli tuntia ilmaiseksi Ilta-Sanomien sivuilta ja puolen tunnin jälkeen striimi siirtyi Ruutuplussan puolelle, joka olisi vaatinut ainakin rekisteröitymistä. Ehdittiinpä siinä puolessa tunnissakin jokunen hitti soittaa, vaikka eksklusiivisen lähetyksen puolelle lupailtiin sitten jotain ennennäkemätöntä. Ainakaan basistia ei taidettu siellä juottaa, koska tämä puuttui kokoonpanosta - kuulemma noron eikä koronan takia. Nooran sarvikruunusta erottui lähikuvissa paljon yksityiskohtia, jotka yllättäen eivät ole ihan keikkapaikoilla salin perille asti erottuneet.
Merkillisesti muuten striimikeikatkin pakkaavat painottumaan viikonloppuihin, vaikka sinänsähän sitä voisi striimata koska vaan, varsinkin jos keikka on vielä tallenteena katsottavissa jonkun aikaa. Ja sinänsä sitä luulisi ihmisillä olevan aikaa katsella keikkoja keskellä viikkoakin, jos ja kun paljoa muuta vapaa-ajan tekemistä ei ole. Ilmeisesti kaikki ovat kuitenkin olleet koronankin aikaan oikeasti töissä ja niiden jälkeen päreinä, vaikka julkisuudesta voisi päätellä kaikkien olevan kotona aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Striimeihin on viritelty kokonaisia festareitakin, Off Stage Festivalissa soitti useampi bändi kahtena päivänä. Ja kuten perinteisempiin paikan päällä pidettäviin festareihin, tähänkin tuli tehtyä ensin yhden päivän täsmäisku, koska ensimmäinen päivä oli täynnä ihan vierasta tavaraa ja toisen päivän kattaukseen kuului muun muassa jonkun toisen bändin lämmittelytehtävistä missattu Tyrantti "jonka joskus vois kattoo", ja vanha kunnon Swallow the Sun akustisessa koronakokoonpanossaan. En nyt muista, onko perinteisten festareitten kohdalla päässyt käymään niin, että sosiaalinen elämä ja yleinen hengailu venähtää sen verran että aiottuja artisteja jää näkemättä (kuulemma joskus on joillekin käynyt), mutta niinhän se jäi suorana aiemmat bändit näkemättä ja Swallow the Sunkin ehti aloittaa ennen kuin sitä pääsi katsomaan. Onneksi oli tapahtuman tallenne katsottavissa samaan hintaan jälkikäteen.
Niinpä pääsi jälkikäteen yllättämään, että illan ensimmäinen bändi ja entuudestaan vieras nimi Feastemhan oli vallan grindcorea. Kieltämättä jotain huvittavaa on siinä kombossa, että päättää kuunnella vielä uudestaan sitä edellisenä iltana kuunneltua akustista herkistelyä ja ehkä myöhemmin kelailla houkuttelevia hetkiä muista esiintyjistä - ja päätyy sittenkin kuuntelemaan luurit päässä setillisen grindcorea, että täähän on muuten aikas hyvä! Kun ei alun jälkeen keskenkään malta jättää. Vaan missä muualla olen joskus mahtanut nähdä tuon rumpalin, vai keneltä muulta se näyttää?
Tyrantti puolestaan nyt lopulta nähtynä muistutti perusheavyn ja logofontin puolesta RAMia. Valkoisista varsilenkkareista tulee kyllä edelleen kauheat teinimuistot mieleen! Encoreksi riisutaan liivi ja henkselit (tällä vissiin piti paikata sitä, että päällekkäisyyksien takia jäi joku burleskistriimi katsomatta), mutta lenkkarit eivät silti lähde. Musiikillisesti varsin menevää, mutta voi olla, että tulee silti edelleen nautittua festarin osana tai lämppärinä, eikä vielä ostettua lippua erityisesti tämän bändin takia. Aika näyttää miten kehitys kehittyy.
Swallow the Sun taas puolestaan edusti jälleen tasoa, jota siltä on lupakin odottaa. Asetelma tietysti oli aika sama kuin edellisessäkin akustisessa keikassa ja varsin nopeasti sen jälkeen. Setin runko oli toki edelleen Songs from the North II:n kappaleissa muutamin uudemmin ja vanhemmin lisin. Vanhempia biisejä oli New Moonin lisäksi tuotu saman levyn Falling World ja covereihin Nick Cavea. Hetkittäin harmittaa, ettei Jaani Peuhun instrumenttivalikoimaa kuvattu enemmän - edelliseltä keikalta tuttu kantelekin siellä vilahti, ja xylofoni toi todella aavemaista soundia biiseihin joissa sitä käytettiin.
Off Stage Festivaliin kuului myös haastatteluosuuksia - fiksusti kokonaisten settien jälkeen, eikä keskellä settiä. Haastattelut olivat myös letkeämpää turinointia kuin aiemmin nähdyt kysymys-vastaus-hetket keskellä keikkoja, ja sellaisina kovasti viihdyttävämpiä. (Nyt täytyy kyllä todeta, että Vastavirrankin striimeissä on ollut haastatteluja, jotka tosin olen usein skipannut jos olen ollut samalla tekemässä jotain muuta.)
Toukokuun viimeisenä päivänä striimasi Kaunis Kuolematon, jonka striimin alku livahti sekin jotenkin ohi, ja piti sitten katsoa myöhemmin. (Eli ensin itse valitan siitä, että kaikki keikat on perjantaisin ja lauantaisin ja päällekkäin, enkä sitten muista kun joku keikka on sunnuntaina.) Bändi oli entuudestaan tuntematon ja lähinnä valikoitui katsottavaksi kaverisuositusten perusteella. (Ja olihan se myös kiehtovaa, että tilaisuuden sponsorina toimi "unelmatulevaisuus Metsäkylässä"). Tyylillisesti kynnetään hiukan samoissa vesissä kuin Paara, mutta tarttuvuus ei ole ihan samaa luokkaa - tästä olisi saanut varmasti enemmän irti, jos materiaali olisi ollut entuudestaan tuttua.
maanantai 11. toukokuuta 2020
Koronakevät 2020 - Maalis- ja huhtikuu striimien varassa
Etukäteen näytti siltä, että tästä on tulossa kerrassaan oivallinen keikkakevät. Oli lippuja buukattuna yhteen jos toiseenkin tapahtumaan, joita kannatti odottaa. Sen sijaan tulikin maailmanlaajuinen pandemia ja yksi toisensa jälkeen odotetut tapahtumat siirrettiin syksymmälle, ensi vuoteen tai peräti peruutettiin. Tilalle tuli kotona kökkiminen ja striimattujen keikkojen katsastaminen netistä.
Alkuun ajattelin skipata striimikeikoista kirjoittamisen - enhän yleensä ole kirjoittanut siitäkään, jos olen vaikka katsellut Wackenin striimejä, tai keikkatallenteita DVD:ltä. Ennen pitkää alkoi kuitenkin näyttää siltä, että alkuun oudolta ja väliaikaiselta vaikuttanut tilanne onkin uusi normaali, ja siitä saattaa poikia jotain uutta kulttuuriin jatkossakin. Olihan striimikeikkoja ollut aiemminkin - isossa mittakaavassa esimerkiksi juuri nuo Wackenin jokakesäiset striimaukset, ja pienemmässä skaalassa esimerkiksi erilaiset "treenikämppäkeikat".
Tietysti erilaisilla esiintyjillä on hyvin erilaiset mahdollisuudetkin tehdä striimejä. Siinä missä sooloartistin tai hyvin pienimuotoisen kokoonpanon on mahdollista polkaista keikka pystyyn vaikka kännykän kameran edessä kotisohvalta, isommat kokoonpanot tarvitsevat isompia puitteitakin. Varsinkin jos haluavat välittää katsojilleen kauemmaskin myös tavallisilta keikoilta tuttuja show-elementtejä, kuten valoja ja koreografioita. Ja isompien juttujen toteuttaminen tietysti tulee myös kalliimmaksi. Toki äänentoisto ja kuvaus vaikuttavat myös siihen, miltä se sooloartistikin kuulostaa. Joidenkin on helpompi toteuttaa kotikutoisempia juttuja nopealla aikataululla kuin joidenkin toisten. Toisaalta striimikeikat voisivat antaa myös mahdollisuuden toteuttaa yleisön nähtäväksi musiikkivideon ja keikan välimaastossa juttuja, joita olisi hankala viedä klubikeikoille tai kiertueelle. Vaikka soittaa pehmoleluilla täytetystä kylpyammeesta käsin, jos niikseen tulee.
Kun paikan päälle keikalle meno ei enää ollut vaihtoehto, vaan kaikki tarjonta oli striimejä netissä, tuli pikkuhiljaa havainnoitua myös muutoksia omassa keikkakäyttäytymisessä. Voi johtua siitä fyysisen osallistumisen tarpeesta, että jossain vaiheessa tuli seurattua melkein enemmän erilaisia jumppaohjausstriimejä ja liikuttua niiden tahtiin, kuin varsinaisia keikkoja. Samoin kun osa esiintyjistä tarjosi keikkansa katsottavaksi myöhemminkin kuin juuri siinä hetkessä, joitain erityisen korvanmukaisia keikkoja tuli kuunneltua useita kertoja, vaikkei niinkään katsottua kuin sen ensimmäisen kerran. Keikka pyörimään yhteen selaimen välilehteen ja puuhaamaan jotain muuta samaan aikaan toisella välilehdellä! Jollain tavalla tästä tuli mieleen jopa se teoretisoitu ero (leffateatterissa katsotun) elokuvan ja television välillä, jos elokuvaa katsotaan keskittyneesti ja televisiota silmäillään muiden puuhien ohessa.
Samoin oikeilla keikoilla harvemmin tulee juteltua kavereiden kanssa samaan aikaan kun bändi soittaa, mutta striimien kohdalla se on jo pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ehkä siksi, että tekstipohjainen jutustelu ei sotke kuuntelemista siinä missä ämyreiden vieressä kilpaa karjuminen. Ja onhan siinä tiettyä hohtoa kommentoida kaukana asuvien kavereiden kanssa reaaliaikaisesti kerrankin samaa keikkaa, siinä missä yleensä päästään korkeintaan vertailemaan saman kiertueen keikkoja eri kaupungeissa.
Kun kokoontumisrajoitukset sulkivat keikkapaikat maaliskuussa, Anniina Auf ehti ensimmäisten joukossa striimaamaan intiimin keikan kotisohvalta. Ja hiukan myöhemmin toisen, jossa oltiin jo liikkuvaisempia. Rajatusta biisimateriaalista huolimatta keikoilla esitettiin keskenään eri versio samastakin biisistä, joten yllätyksellisyyttäkin oli. Tunnelma keikoilla oli lämmin ja läheinen, ja kappaleet yhtä merkillisellä tavalla koskettavia kuin aiemminkin, joten ensi kokemusten perusteella livestriimit vaikuttivat joltain kerrassaan lupaavalta.
Varsin alkuvaiheessa päädyin myös katselemaan striimiä, jossa Galderian laulaja soitteli pianoa ja lauloi toivebiisejä (sikäli kun ne olivat pianon ja laulun voimin toteutettavissa) ja jutusteli webbikameralle näyttäen jokseenkin humalaiselta, vaikka ahkerasti siemaillussa lasissa vaikuttikin olevan vettä. Ilmeisesti osa esimerkiksi läppäreiden kiinteistä kameroista saa niiden ääressä istuvat ihmiset näyttämään vähintään oudolta, ja äkilliset kumartumiset lähemmäs näyttöä lukemaan tekstejä vielä lisäävät humalaista vaikutelmaa. Koska en varsinaisesti voi väittää tuntevani Galderian materiaalia ja striimin jutustelukin tapahtui pääosin oudolla kielellä, en tainnut saada siitä irti ihan sitä mitä bändin fanit. Varsin mukava kädenojennus kuitenkin faneille tilanteessa, jossa ei tiedetä koska on taas mahdollisuus nähdä fyysisesti samassa tilassa.
Varsin alkuun striimeissä pisti myös silmään ahkera siemailu ihan eri tavalla kuin livekeikoilla. Mitä sitten itse kunkin lasissa olikaan. Siinä missä Anniina Aufin jäsenillä oli soreat viinilasit ja Galderian laulajalla tavallinen juomalasi, Njihe siemaili Jaloviinaa suoraan pullosta. Kappaleiden nyrjähtänyt tunnelma oli edelleen kohdillaan, ja tähän esitykseen kuulunut jatkokertomus uutisesta sopi sekin settiin mainiosti. Aiemmalla livekeikalla vaikutuksen tehnyt Silmälasit oli mukana, mutta vähän petyin, kun toinen suosikkini Ristikkoaarre puuttui. Myöhemmin palattuani etsimään linkkiä katsomaani keikkaan, huomasin että niitähän on tullut sivulle lisää. Täytynee jälkikäteisesti katsoa nekin!
Metsatöll puolestaan toimitti monella kameralla kuvatun näyttävän shown, jossa oli useita vierailijoita. Keikka oli katsottavissa ilmaiseksi "maksa jos jaksat"-periaatteella, ja ilmeisesti monet myös maksoivat. Kommenteista päätellen monet myös tutustuivat bändiin ensi kertaa striimikeikan välityksellä - Metsatöll saattoi olla pandemian aikaan ensimmäisten metallibändien joukossa, jotka ehtivät tarjoamaan oikeaa kokonaista keikkaa koteihinsa jumittuneille katsottavaksi. Tosin, jos en nyt ihan läpiä päähäni puhu, kyseinen keikka saattoi olla jo valmiiksi sovittu ja suunniteltu, ja päätettiin sitten muuttuneessa tilanteessa soittaa joka tapauksessa kameroille ilman paikan päällä olevaa yleisöä. Vaan saattoipa se olla joku muukin keikka jolle kävi niin. Metsatöllin meininki oli kuitenkin reipasta ja hauskaa, kuten yleensä paikan päälläkin. Metsavihan muistan kuulleeni myös ihan ensimmäisellä näkemälläni Metsatöllin keikalla - tai ainakin se avasi hetkeksi portaalin vuosien takaisiin tunnelmiin.
Awake Againin striimikeikkamainos tuli vastaan Facebookissa. Entuudestaan tuntematon bändi - pitääpä tsekata millainen on meininki. No, meininki oli hilpeä - tuli mieleen jotenkin isojen (yleis)kesäfestareiden sunnuntaibändit. Värikästä pukeutumista ja maskottipehmopossu. Musiikillisesti tunnuttiiin kurottelevan nolkytluvun alun, ehkä jopa 90-luvun suuntaan. Ehkä vähän pomppumeiningillä. (Tätä keikkaa en ainakaan löytänyt enää myöhemmin katsottavaksi, vaikka se ilmeisesti oli jonkun aikaa suorana striimauksen jälkeen ollutkin katsottavissa.)
Myöhemmin luin lehdestä, että näitä Turku Rock Academyn striimikeikkoja olisi ollut enemmänkin, ja ajattelin vilkaista niitä lisää sitten myöhemmin. Josko tulisi välillä kuultua enemmänkin uutta musiikkia, eikä vain koluttua vanhojen tuttujen tekemisiä. Mutta ties kuinka monta ehdin missata välistä! Tässä vaiheessa alkoi myös tulla mieleen, että kannattaisi sittenkin kirjoittaa postauksia myös striimikeikoista, ennen kuin unohdan kokonaan mitä kaikkea kevään aikana on tullut nähtyä ja kuultua.
(Nytkin vaanii epäilys, että olen unohtanut jotain välistä. Saatoin muuten kuunnella jossain välissä myös Juha-Matti Rautiaisen keikan, mutta visuaalit näyttävät täysin vierailta, joten se on varmasti pyörinyt kuulokkeissa samalla kun olen tehnyt jotain muuta.)
Imperial Age veti tietenkin tapansa mukaan kaiken tappiin asti ja vähän yli kolmetuntisella striimishowllaan, jossa kappaleiden välissä oli juontajan houstaamia talk show-osuuksia, joissa oli tarkoitus vastailla yleisön kysymyksiin ja päästää laulajien lisäksi myös muita soittajia ääneen. Aina kappaleen tai parin välein toistuneet talk show-osuudet olivat kyllä keikan tylsintä antia, ehkä vuorottelu olisi toiminut paremmin, jos soittopätkät olisivat olleet useamman kappaleen mittaisia. Suurimmat hitit oli säästetty viimeisiksi, mutta toisaalta niissä kuului myös jo väsymys laulajien äänestä. Tämä keikka pelkästään striimattiin suorana, eli sitä ei ollut katsottavissa enää myöhemmin.
Alkuun ajattelin skipata striimikeikoista kirjoittamisen - enhän yleensä ole kirjoittanut siitäkään, jos olen vaikka katsellut Wackenin striimejä, tai keikkatallenteita DVD:ltä. Ennen pitkää alkoi kuitenkin näyttää siltä, että alkuun oudolta ja väliaikaiselta vaikuttanut tilanne onkin uusi normaali, ja siitä saattaa poikia jotain uutta kulttuuriin jatkossakin. Olihan striimikeikkoja ollut aiemminkin - isossa mittakaavassa esimerkiksi juuri nuo Wackenin jokakesäiset striimaukset, ja pienemmässä skaalassa esimerkiksi erilaiset "treenikämppäkeikat".
Tietysti erilaisilla esiintyjillä on hyvin erilaiset mahdollisuudetkin tehdä striimejä. Siinä missä sooloartistin tai hyvin pienimuotoisen kokoonpanon on mahdollista polkaista keikka pystyyn vaikka kännykän kameran edessä kotisohvalta, isommat kokoonpanot tarvitsevat isompia puitteitakin. Varsinkin jos haluavat välittää katsojilleen kauemmaskin myös tavallisilta keikoilta tuttuja show-elementtejä, kuten valoja ja koreografioita. Ja isompien juttujen toteuttaminen tietysti tulee myös kalliimmaksi. Toki äänentoisto ja kuvaus vaikuttavat myös siihen, miltä se sooloartistikin kuulostaa. Joidenkin on helpompi toteuttaa kotikutoisempia juttuja nopealla aikataululla kuin joidenkin toisten. Toisaalta striimikeikat voisivat antaa myös mahdollisuuden toteuttaa yleisön nähtäväksi musiikkivideon ja keikan välimaastossa juttuja, joita olisi hankala viedä klubikeikoille tai kiertueelle. Vaikka soittaa pehmoleluilla täytetystä kylpyammeesta käsin, jos niikseen tulee.
Kun paikan päälle keikalle meno ei enää ollut vaihtoehto, vaan kaikki tarjonta oli striimejä netissä, tuli pikkuhiljaa havainnoitua myös muutoksia omassa keikkakäyttäytymisessä. Voi johtua siitä fyysisen osallistumisen tarpeesta, että jossain vaiheessa tuli seurattua melkein enemmän erilaisia jumppaohjausstriimejä ja liikuttua niiden tahtiin, kuin varsinaisia keikkoja. Samoin kun osa esiintyjistä tarjosi keikkansa katsottavaksi myöhemminkin kuin juuri siinä hetkessä, joitain erityisen korvanmukaisia keikkoja tuli kuunneltua useita kertoja, vaikkei niinkään katsottua kuin sen ensimmäisen kerran. Keikka pyörimään yhteen selaimen välilehteen ja puuhaamaan jotain muuta samaan aikaan toisella välilehdellä! Jollain tavalla tästä tuli mieleen jopa se teoretisoitu ero (leffateatterissa katsotun) elokuvan ja television välillä, jos elokuvaa katsotaan keskittyneesti ja televisiota silmäillään muiden puuhien ohessa.
Samoin oikeilla keikoilla harvemmin tulee juteltua kavereiden kanssa samaan aikaan kun bändi soittaa, mutta striimien kohdalla se on jo pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ehkä siksi, että tekstipohjainen jutustelu ei sotke kuuntelemista siinä missä ämyreiden vieressä kilpaa karjuminen. Ja onhan siinä tiettyä hohtoa kommentoida kaukana asuvien kavereiden kanssa reaaliaikaisesti kerrankin samaa keikkaa, siinä missä yleensä päästään korkeintaan vertailemaan saman kiertueen keikkoja eri kaupungeissa.
Kun kokoontumisrajoitukset sulkivat keikkapaikat maaliskuussa, Anniina Auf ehti ensimmäisten joukossa striimaamaan intiimin keikan kotisohvalta. Ja hiukan myöhemmin toisen, jossa oltiin jo liikkuvaisempia. Rajatusta biisimateriaalista huolimatta keikoilla esitettiin keskenään eri versio samastakin biisistä, joten yllätyksellisyyttäkin oli. Tunnelma keikoilla oli lämmin ja läheinen, ja kappaleet yhtä merkillisellä tavalla koskettavia kuin aiemminkin, joten ensi kokemusten perusteella livestriimit vaikuttivat joltain kerrassaan lupaavalta.
Varsin alkuvaiheessa päädyin myös katselemaan striimiä, jossa Galderian laulaja soitteli pianoa ja lauloi toivebiisejä (sikäli kun ne olivat pianon ja laulun voimin toteutettavissa) ja jutusteli webbikameralle näyttäen jokseenkin humalaiselta, vaikka ahkerasti siemaillussa lasissa vaikuttikin olevan vettä. Ilmeisesti osa esimerkiksi läppäreiden kiinteistä kameroista saa niiden ääressä istuvat ihmiset näyttämään vähintään oudolta, ja äkilliset kumartumiset lähemmäs näyttöä lukemaan tekstejä vielä lisäävät humalaista vaikutelmaa. Koska en varsinaisesti voi väittää tuntevani Galderian materiaalia ja striimin jutustelukin tapahtui pääosin oudolla kielellä, en tainnut saada siitä irti ihan sitä mitä bändin fanit. Varsin mukava kädenojennus kuitenkin faneille tilanteessa, jossa ei tiedetä koska on taas mahdollisuus nähdä fyysisesti samassa tilassa.
Varsin alkuun striimeissä pisti myös silmään ahkera siemailu ihan eri tavalla kuin livekeikoilla. Mitä sitten itse kunkin lasissa olikaan. Siinä missä Anniina Aufin jäsenillä oli soreat viinilasit ja Galderian laulajalla tavallinen juomalasi, Njihe siemaili Jaloviinaa suoraan pullosta. Kappaleiden nyrjähtänyt tunnelma oli edelleen kohdillaan, ja tähän esitykseen kuulunut jatkokertomus uutisesta sopi sekin settiin mainiosti. Aiemmalla livekeikalla vaikutuksen tehnyt Silmälasit oli mukana, mutta vähän petyin, kun toinen suosikkini Ristikkoaarre puuttui. Myöhemmin palattuani etsimään linkkiä katsomaani keikkaan, huomasin että niitähän on tullut sivulle lisää. Täytynee jälkikäteisesti katsoa nekin!
Metsatöll puolestaan toimitti monella kameralla kuvatun näyttävän shown, jossa oli useita vierailijoita. Keikka oli katsottavissa ilmaiseksi "maksa jos jaksat"-periaatteella, ja ilmeisesti monet myös maksoivat. Kommenteista päätellen monet myös tutustuivat bändiin ensi kertaa striimikeikan välityksellä - Metsatöll saattoi olla pandemian aikaan ensimmäisten metallibändien joukossa, jotka ehtivät tarjoamaan oikeaa kokonaista keikkaa koteihinsa jumittuneille katsottavaksi. Tosin, jos en nyt ihan läpiä päähäni puhu, kyseinen keikka saattoi olla jo valmiiksi sovittu ja suunniteltu, ja päätettiin sitten muuttuneessa tilanteessa soittaa joka tapauksessa kameroille ilman paikan päällä olevaa yleisöä. Vaan saattoipa se olla joku muukin keikka jolle kävi niin. Metsatöllin meininki oli kuitenkin reipasta ja hauskaa, kuten yleensä paikan päälläkin. Metsavihan muistan kuulleeni myös ihan ensimmäisellä näkemälläni Metsatöllin keikalla - tai ainakin se avasi hetkeksi portaalin vuosien takaisiin tunnelmiin.
Awake Againin striimikeikkamainos tuli vastaan Facebookissa. Entuudestaan tuntematon bändi - pitääpä tsekata millainen on meininki. No, meininki oli hilpeä - tuli mieleen jotenkin isojen (yleis)kesäfestareiden sunnuntaibändit. Värikästä pukeutumista ja maskottipehmopossu. Musiikillisesti tunnuttiiin kurottelevan nolkytluvun alun, ehkä jopa 90-luvun suuntaan. Ehkä vähän pomppumeiningillä. (Tätä keikkaa en ainakaan löytänyt enää myöhemmin katsottavaksi, vaikka se ilmeisesti oli jonkun aikaa suorana striimauksen jälkeen ollutkin katsottavissa.)
Myöhemmin luin lehdestä, että näitä Turku Rock Academyn striimikeikkoja olisi ollut enemmänkin, ja ajattelin vilkaista niitä lisää sitten myöhemmin. Josko tulisi välillä kuultua enemmänkin uutta musiikkia, eikä vain koluttua vanhojen tuttujen tekemisiä. Mutta ties kuinka monta ehdin missata välistä! Tässä vaiheessa alkoi myös tulla mieleen, että kannattaisi sittenkin kirjoittaa postauksia myös striimikeikoista, ennen kuin unohdan kokonaan mitä kaikkea kevään aikana on tullut nähtyä ja kuultua.
(Nytkin vaanii epäilys, että olen unohtanut jotain välistä. Saatoin muuten kuunnella jossain välissä myös Juha-Matti Rautiaisen keikan, mutta visuaalit näyttävät täysin vierailta, joten se on varmasti pyörinyt kuulokkeissa samalla kun olen tehnyt jotain muuta.)
Imperial Age veti tietenkin tapansa mukaan kaiken tappiin asti ja vähän yli kolmetuntisella striimishowllaan, jossa kappaleiden välissä oli juontajan houstaamia talk show-osuuksia, joissa oli tarkoitus vastailla yleisön kysymyksiin ja päästää laulajien lisäksi myös muita soittajia ääneen. Aina kappaleen tai parin välein toistuneet talk show-osuudet olivat kyllä keikan tylsintä antia, ehkä vuorottelu olisi toiminut paremmin, jos soittopätkät olisivat olleet useamman kappaleen mittaisia. Suurimmat hitit oli säästetty viimeisiksi, mutta toisaalta niissä kuului myös jo väsymys laulajien äänestä. Tämä keikka pelkästään striimattiin suorana, eli sitä ei ollut katsottavissa enää myöhemmin.
sunnuntai 10. toukokuuta 2020
Mansion ja Lasten Hautausmaa Apollossa 22.2. 2020
Illan avaavan Mansionin aloitusajaksi on ilmoitettu vartti ovien aukeamisen jälkeen, ja hiukan ennen ovien aukeamista jono jatkuu jo pitkälle ylös Humalistonkatua. Ja sieltä jonosta sisään pääseminen kestää tuskastuttavan kauan.
Keikan alkaessa muistuu kyllä mieleen, miksi Mansionia kannattaa jonottaa sateessa ja myrskytuulessa. Se on hyvä. Se on hyvä bändi, ja se on hyvä luomaan tuonpuoleisen tunnelman, sekä teatraalisesti että musiikin keinoin.
Saarnaako Alma tällä kertaa yhdessä Tildan kanssa, vai onko kyseessä joku toinen väkevä todistaja? Ainakaan Traitor's Dirge ei settiin kuulu. Konsepti sikseen, jos kohta viime keväisellä keikalla kuultu vieraileva laulaja jäi itselleni tuntemattomaksi, tällä keikalla toinen laulaja on Olga Välimaa. Kahden naisen tulkinta soi yhteen ja tunkeutuu ihon alle, hiuksianostattavista harmonioista käskevään sähinään. Toimii.
Apollon led-seinää oli käytetty seurakunnan kasvattamiseen taustakuvan voimin, vaikka varmasti saarnaajien silmistä paistava tuli ja tulikivi olisi tehnyt vaikutuksen ilman taustaakin, ja jo kokoonpanon koko on tiettävästi sekin luonut tiettyä massan tuntua aiemmilla lavoilla. Paikan päällä siihen ei niin tullut kiinnitettyä huomiota, mutta myöhemmin kuvia kamerasta purkaessa jotkut kuvat näyttivät melkoisilta kansanjoukoilta.
Mutta voi, keikka päättyy aivan liian pian! Lienee lämppärislottien kirous.
Seuraavana lavan vallannut Lasten Hautausmaa kuulosti tämän jälkeen loppukevennykseltä, vaikka olikin illan pääesiintyjä, ja sen fanikunta fiilisteli mukana ihan tippa linssissä. Sitä fanikuntaa oli paikalla paljon.
Edellinen muistikuva Lasten Hautausmaasta oli tietty Viikatemaisuus, jota en enää tavoittanut - sen sijaan useampaan otteeseen mieleen tuli SIG. Joku rautalankavaihde tuntui löytyvän rivakammissa biiseissä. Jotenkin koko keikka tuntui myös siltä, kuin olisin kurkistellut jonkun muun nuoruusmuistoihin esimerkiksi lukemalla päiväkirjaa tai romaania. Tietyt asiat ovat tunnistettavia, mutta emotionaalinen etäisyys voi silti jäädä pelkän kurkistelun tasolle.
Siinäpä seisoskelin itkevien ihmisten keskellä ja kirjoittelin muistiinpanoihin sellaisia helmiä kuin "kuukahtava rumpali on noussut zombina ja myhäilee kuin yltiöhumalainen röllipeikko". Vai niin!
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
Apollon led-seinää oli käytetty seurakunnan kasvattamiseen taustakuvan voimin, vaikka varmasti saarnaajien silmistä paistava tuli ja tulikivi olisi tehnyt vaikutuksen ilman taustaakin, ja jo kokoonpanon koko on tiettävästi sekin luonut tiettyä massan tuntua aiemmilla lavoilla. Paikan päällä siihen ei niin tullut kiinnitettyä huomiota, mutta myöhemmin kuvia kamerasta purkaessa jotkut kuvat näyttivät melkoisilta kansanjoukoilta.
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
 | |
| Mansion, 22.2.2020 |
Seuraavana lavan vallannut Lasten Hautausmaa kuulosti tämän jälkeen loppukevennykseltä, vaikka olikin illan pääesiintyjä, ja sen fanikunta fiilisteli mukana ihan tippa linssissä. Sitä fanikuntaa oli paikalla paljon.
Edellinen muistikuva Lasten Hautausmaasta oli tietty Viikatemaisuus, jota en enää tavoittanut - sen sijaan useampaan otteeseen mieleen tuli SIG. Joku rautalankavaihde tuntui löytyvän rivakammissa biiseissä. Jotenkin koko keikka tuntui myös siltä, kuin olisin kurkistellut jonkun muun nuoruusmuistoihin esimerkiksi lukemalla päiväkirjaa tai romaania. Tietyt asiat ovat tunnistettavia, mutta emotionaalinen etäisyys voi silti jäädä pelkän kurkistelun tasolle.
 | |
| Lasten Hautausmaa, 22.2.2020 |
torstai 7. toukokuuta 2020
Swallow the Sun Apollossa 14. 2. 2020
Uuden vuoden ja uuden kymmenluvun keikkaelämykset pääsi korkkaamaan vanha kunnon Swallow the Sun. Olipa kyseessä samalla yhtyeen 20-vuotista taivalta juhlistavan kiertueen keikka, joten siinä oli merkkipaalua kerrakseen. Ja kyllä, tuon 20 vuoden aikana on ehkä muutaman kerran tullut Swallow the Sun livenä nähtyä!
Sitä nyt voi sitten hiukan arpoa, pitäisikö tämän illan anti laskea yhdeksi vai kahdeksi keikaksi, koska se sisälsi kaksi erillistä settiä väliajalla.
Ensimmäiseksi soitettiin Songs From The North II kokonaisuudessaan jousikvartetin kanssa. Muutama vuosi on välissä kulunut, eikä Songs From The North-triplan akustinen levy ole levynä tullut emotionaalisesti sen läheisemmäksi, mutta ehkä sen definitiivinen muoto onkin elävä. Keikoilla se on kuulostanut hyvinkin nautittavalta, ja eri tavalla tunteisiin käyvältä.
Harmillisesti Apollossa miksaus ainakin lavan viereen jättää toivomisen varaa, sillä rummut ja basso enimmäkseen hautaavat jousikvartetin, jonka mieluusti olisi kuullut selkeämminkin. Toki tietysti kauempana lavasta saattoi sointi olla sointuisampi. Sekin käväisi mielessä, että onpa Apollon pikkuisella lavalla nähty varsin suuria spesiaalikokoonpanoja!
Kokonaistunnelma oli tällä kertaa myös entistä goottilaisempi, muistutellen kalpeina kaikuina kuulokuvista vuosituhannen taitteen molemmin puolin, siinä missä materiaali itsessään muistuttaa ajallisesti läheisemmästä ajasta.
- - -
Etukäteen netissä oli saanut äänestää suosikkikappalettaan jokaiselta levyltä, ja toisen setin settilista koostui sitten näistä yleisöäänestyksen voittajista. Miinus Songs From The North II, joka juuri soitettiin kokonaisuudessaan, ja coverit oli myös rajattu äänestyksen ulkopuolelle, kun jotkut äänestäjät kaipailivat niitä mukaan. (Niin, Swallow the Sun on sinänsä tehnyt These Low Landsista sen verran omansa, että aivo nyrjähti kun jossain vaiheessa tuli muistutus että sehän on itse asiassa Niskalaukaus-cover. Ja ainahan sitä voi hekumoida ajatuksella, menisikö esimerkiksi internet rikki, jos nykypäivän StS soittaisi keikalla Solituden ja hommaisi Albertin duetoimaan, ja joku paikalla olija siitä tallenteen tuuttaisi kaikelle kansalle...) Monet settiin päätyneet kappaleet ovat entuudestaankin paljon keikoilla soitettuja, ja oma valintani suosikkikappaleeksi joltain levyltä olisi eronnut yleisestä mielipiteestä joissain tapauksissa. (Tosin luultavasti jos laatisin definitiivisen unelmalistan siitä, mitä tällä keikalla olisin erityisesti halunnut kuulla, tämä blogipostaus jumittaisi julkaisematta vielä kesäkuussakin, joten ehkä on syytä jättää sikseen. Olisiko kultakin levyltä ihanin se isoin hitti, vaiko kenties se salarakas josta kukaan muu ei ikinä intoile, haluaisinko kuulla sen jonka olen jo lukemattomia kertoja ennenkin kuullut vai sittenkin jotain, mitä en ole kuullut vuosiin...) Toisaalta olipa mukana odottamattomiakin hetkiä. Plague of Butterfliesin rypistys löi lähes ilmat pihalle ja kuulosti äkkiä avautuneelta portaalilta toiseen aikaan ja paikkaan. Ja toisaalta toiselle kuulijalle juuri se usein soitettukin kappale voi olla ajan ja paikan ankkuri aivan toisin kuin toiselle kuulijalle siinä vieressä. (Arvostin Infernon arviota saman kiertueen toisesta keikasta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaankin tavoitti jotain yleistä, sanoittamalla pitkään mukana kulkeneen musiikin herättämiä tuntemuksia.)
Tietysti on arvostettava myös pysyvyyttä - kun DJ laittaa soimaan Laura Palmer's Themen, on syytä järjestäytyä salissa sille paikalle, josta keikan aikoo seurata. Swallow päättää varsinaisen setin. Apollon lavalta ei poistuta ja palata takaisin, joten encore soitetaan suoraan putkeen. Basistilla on antelias kaula-aukko. On se hyvä, että jotkut asiat pysyvät samoina tässä muuttuvassa maailmassa.
Juhlakeikan yhteydessä on yleensä myös aina hyvä hetki muistella sitä ensimmäistä keikkaa viereisessä osoitteessa. Niin tälläkin kertaa. Ensin settien välissä kaverin kanssa, ja keikan aikana myös bändin toimesta. Taisin aikanaan kymmenvuotisjuhlakeikasta kirjoittaessa ja Haista!-lehden keikkarapsaa siteeratessa miettiä, pitäisikö 20-vuotisjuhlakeikasta kirjoittaessa siteerata niitä Haista!-lehden rapsaa edeltäneitä alkuperäisiä muistiinpanoja, koska ne ovat edelleen tallessa. Tosin sekin pohdinta tuntuu olleen niin äskettäin, että ehkä panttaan niitä muistiinpanoja ainakin seuraavaan juhlakeikkaan asti! Se niistä kuitenkin tuli selväksi, että vaikutus oli ollut syvä jo ensimmäisestä kerrasta asti.
Ja kun tälläkin tuoreimmalla keikalla jokainen basson jyrähdys tuntuu kuin tuli ja jää virtaisivat suonissa yhtä aikaa, on myös helppo ymmärtää, miten ja miksi jo ensimmäisen kerran vaikutus oli niin suuri. Swallow the Sun on aina livenä hyvin fyysinen kokemus, vaikka se kokemuksen fyysisyys pakenisi sanoja sitä ylös kirjoittaessa.
Toinen helposti sanoja pakeneva elementti on musiikin tuottamat visuaaliset mielikuvat. Encoreksi ilman lavaltapoistumista soitettu Here On The Black Earth tämänkertaisten keikkamuistiinpanojen mukaan kuulostaa Avatarin (elokuvan, ei bändin) maailmanpuulta, mutta hetken ohi mentyä mielikuvaa on vaikeampi enää tavoittaa.
Sitä nyt voi sitten hiukan arpoa, pitäisikö tämän illan anti laskea yhdeksi vai kahdeksi keikaksi, koska se sisälsi kaksi erillistä settiä väliajalla.
Ensimmäiseksi soitettiin Songs From The North II kokonaisuudessaan jousikvartetin kanssa. Muutama vuosi on välissä kulunut, eikä Songs From The North-triplan akustinen levy ole levynä tullut emotionaalisesti sen läheisemmäksi, mutta ehkä sen definitiivinen muoto onkin elävä. Keikoilla se on kuulostanut hyvinkin nautittavalta, ja eri tavalla tunteisiin käyvältä.
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow The Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow The Sun, 14.2.2020 |
Etukäteen netissä oli saanut äänestää suosikkikappalettaan jokaiselta levyltä, ja toisen setin settilista koostui sitten näistä yleisöäänestyksen voittajista. Miinus Songs From The North II, joka juuri soitettiin kokonaisuudessaan, ja coverit oli myös rajattu äänestyksen ulkopuolelle, kun jotkut äänestäjät kaipailivat niitä mukaan. (Niin, Swallow the Sun on sinänsä tehnyt These Low Landsista sen verran omansa, että aivo nyrjähti kun jossain vaiheessa tuli muistutus että sehän on itse asiassa Niskalaukaus-cover. Ja ainahan sitä voi hekumoida ajatuksella, menisikö esimerkiksi internet rikki, jos nykypäivän StS soittaisi keikalla Solituden ja hommaisi Albertin duetoimaan, ja joku paikalla olija siitä tallenteen tuuttaisi kaikelle kansalle...) Monet settiin päätyneet kappaleet ovat entuudestaankin paljon keikoilla soitettuja, ja oma valintani suosikkikappaleeksi joltain levyltä olisi eronnut yleisestä mielipiteestä joissain tapauksissa. (Tosin luultavasti jos laatisin definitiivisen unelmalistan siitä, mitä tällä keikalla olisin erityisesti halunnut kuulla, tämä blogipostaus jumittaisi julkaisematta vielä kesäkuussakin, joten ehkä on syytä jättää sikseen. Olisiko kultakin levyltä ihanin se isoin hitti, vaiko kenties se salarakas josta kukaan muu ei ikinä intoile, haluaisinko kuulla sen jonka olen jo lukemattomia kertoja ennenkin kuullut vai sittenkin jotain, mitä en ole kuullut vuosiin...) Toisaalta olipa mukana odottamattomiakin hetkiä. Plague of Butterfliesin rypistys löi lähes ilmat pihalle ja kuulosti äkkiä avautuneelta portaalilta toiseen aikaan ja paikkaan. Ja toisaalta toiselle kuulijalle juuri se usein soitettukin kappale voi olla ajan ja paikan ankkuri aivan toisin kuin toiselle kuulijalle siinä vieressä. (Arvostin Infernon arviota saman kiertueen toisesta keikasta, joka kaikessa henkilökohtaisuudessaankin tavoitti jotain yleistä, sanoittamalla pitkään mukana kulkeneen musiikin herättämiä tuntemuksia.)
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
Tietysti on arvostettava myös pysyvyyttä - kun DJ laittaa soimaan Laura Palmer's Themen, on syytä järjestäytyä salissa sille paikalle, josta keikan aikoo seurata. Swallow päättää varsinaisen setin. Apollon lavalta ei poistuta ja palata takaisin, joten encore soitetaan suoraan putkeen. Basistilla on antelias kaula-aukko. On se hyvä, että jotkut asiat pysyvät samoina tässä muuttuvassa maailmassa.
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
 | |
| Swallow the Sun, 14.2.2020 |
perjantai 14. helmikuuta 2020
Sólstafir Tavastialla 19.12.2019
Vuoden viimeiseksi keikaksi jäi Sólstafir soittamassa Köld-albuminsa kokonaisuudessaan Tavastialla.
Koska olen ylipäätään viimeksi käynyt Tavastialla? Silloin ei ainakaan ollut vielä mitään Kampin kauppakeskusta vieressä. Nyt sai hetken aikaa arpoa, olenko edes oikealla kadulla ennen kuin tuttu ovi löytyi. Sisällä näytti samalta kuin ennenkin, paitsi väkeä oli enemmän.
Ensivaikutelmassa korostui se Twin Peaks-soundi, jonka yhdistän vasta Köldiä myöhäisempään aikaan - mutta niinhän kymmenen vuoden jälkeen se vanhempikin materiaali suodattuu kaiken sen jälkeen tulleen läpi.
Ensivaikutelmana tulee myös hetken aikaa hämmästeltyä basistia, että onkos tämä nyt se sama tyyppi kuin aiemmin, kun tiettävästi kesällä on keikkailtu lainabasistin kanssa. On tällä kyllä punaiset hiukset, ja tatuoinnitkin muistan nähneeni aikaisemminkin. Viimeistään omaleimainen näppäily- ja slappaustekniikka paljastaa, että onhan se sama mies kuin ennenkin, mutta miten se nyt näyttää niin eriltä kuin ennen... Ei kun hetkinen. Se on tietenkin ollut ruoka-aikaan kotona, sillä välin kun lainabasisti hoiti kesäkeikkoja.
Necrologuen kuulemista livenä olen odottanut hartaasti, ja samalla miettinyt mahdetaanko sitä edes soittaa livenä. No, Köld-keikalla se kuului itsestään selvästi settiin. Karkeasti arvioituna niihin aikoihin kun Köld oli vielä "se uusin" levy, tuttuja ihmisiä lähti jalat edellä vähän oikealla ja vasemmalla. Osa lähti sairauden nujertamina, osa oman käden kautta. Tai vähän niin kuin kappaleen esittelyssä todettiin, ehkä myös jälkimmäiset nujersi sairaus, mutta vaikeammin havaittava. Henkilökohtainen suhde kappaleeseen on muodostunut sillä historialla kenties erilaiseksi kuin erilaisella historialla, vaikka hieno kappale se on joka tapauksessa. Ja tietenkin vetistelen kuin vesiputous jo siinä vaiheessa kun kappaletta vasta esitellään.
Tunteikkaan hetken jälkeen tunnelmia ajetaan taas hilpeämpiin suuntiin - rumpali kuulemma soittaa soolon kympillä ja saa yleisöstä kaksi, mutta soolo on kovin lyhyen sorttinen. Laulaja lähtee kiertämään yleisöä, ja tulkitsee osan Goddess of the Agesista parvelta käsin.
Tyhmäyksissäni olin ajatellut bussilippuja ostaessa, että Köld-spesiaalikeikalla soitetaan tietenkin Köld läpi levymitassa ja siinä se - joten jouduin kiirehtimään paluubussilleni Goddess of the Agesin loppupuolen vielä soidessa. Bussissa matkalla kotiin sain sitten kavereilta kuulla, että siellähän oli sen jälkeen soitettu vielä vaikka mitä muuta materiaalia. Samanlaisessa dysfunktionaalisuuden puuskassa en ollut varannut myöskään käteistä mukaan, koska kaikkiallahan nykyisin toimii kortti, ja kaunis kiertuepaita jäi saamatta. Tyhmää!
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
Koska olen ylipäätään viimeksi käynyt Tavastialla? Silloin ei ainakaan ollut vielä mitään Kampin kauppakeskusta vieressä. Nyt sai hetken aikaa arpoa, olenko edes oikealla kadulla ennen kuin tuttu ovi löytyi. Sisällä näytti samalta kuin ennenkin, paitsi väkeä oli enemmän.
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
Ensivaikutelmassa korostui se Twin Peaks-soundi, jonka yhdistän vasta Köldiä myöhäisempään aikaan - mutta niinhän kymmenen vuoden jälkeen se vanhempikin materiaali suodattuu kaiken sen jälkeen tulleen läpi.
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
 | |
| Sólstafir, 19.12.2019 |
lauantai 21. joulukuuta 2019
Soilwork ja Amorphis Logomossa 5.12.2019
Nekroflunssan nujertamana jouduin arvioimaan jaksamistani illan tarjonnan suhteen muutamaankin kertaan, ja lopulta päädyin skippaamaan lämppärit. Illan aloittaneet The Ocean Collective ja Leprous olisivat jossain määrin uteloittaneet, mutta totesin etten aiemmin nähdyn perusteella jaksa katsoa kokonaista keikkaa niiden jälkeen soittaneelta Soilworkilta, enkä ainakaan seisoskella puolikuntoisena koko iltaa. Ehkä niitä toisia mahdollisuuksia tulee joskus. Ehkä ei.
Pari vuotta sitten Tuskassa nähty Soilwork ei silloin varsinaisesti vakuuttanut muuten kuin sen osalta, miten nopeasti materiaali porhalsi toisesta korvasta ulos jälkiä jättämättä, mikä nyt ei varsinaisesti ole suositus. Nyt oli tilaisuus antaa bändille toinen mahdollisuus.
Valaistuspuoli oli strobopainotteisuudesta huolimatta hieno, mutta niinhän Logomossa aina. Tosin kieltämättä Logomon kokoisessa salissa voi odottaakin jotain pikkuputkaa näyttävämpiä valoja - tai jos joku haluaisi soittaa isolla lavalla esimerkiksi yhden kynttilän valaisemana, niin se olisi jo statement.
Kyllähän sieltä nyt joitain hienoja melodia-aihelmia erottui, ja laulajalla kuului olevan varsin hyvä ääni. Toisaalta se pyrskytys, jolla melodia kuin melodia lanattiin, oli sitten turhankin geneeristä omiin korviin, eivätkä nämä elementit oikein liittyneet yhteen tai tukeneet toisiaan missään vaiheessa. Oli salissa kuitenkin koko joukko niitä, joille näytti maistuvan.
Viimeistä biisiä spiikatessaan laulaja toivotteli Amorphista tervetulleeksi, ja kappaleen intron aikana ehdin miettiä että soittaako nuo nyt Alonen coverina mitä häh. Ei ne. Enkä jälkeenpäin kykene muistamaan, kuulostiko se sittenkään siltä niin paljoa!
Amorphis on aina Amorphis. Jos kohta viimeksi kävinkin kuuntelemassa Queen of Timen spessukeikkaa, nyt on vuorossa uutta ja vanhaa varsin mukavassa tasapainossa yhdistelevä peruskeikka.
Eikä haittaa yhtään, että vanhaa materiaalia keikkasetissä edustavat henkilökohtaisiin suosikkeihin kuuluvat Into Hiding ja Against Widows, vaikka ne on kuultu monituisia kertoja aiemminkin! Bassosoolo saa oikein kohdevalaistuksen. Ilahduttavana yksityiskohtana toimi myös Tomi Koivusaaren paluu ääneen - taustojen verran Into Hidingissa, ja Against Widowsissahan mies örisi vanhat osuutensa jo kokonaisuudessaan.
My Kantelekin tietysti edustaa vanhaa, mutta taitaa nykyisin olla myös se eri suuntiin venyvä ja paukkuva jamittelubiisi. Kirsikkana kakun päällä Tomi Joutsen koristelee jamittelua muun muassa ärähtämällä ozzymaisen "all right now!"-fraasin erittäin epä-ozzymaiseen tyyliin, ja kuullaanpa johonkin väliin myös ilmeisen Celtic Frostille kumartava "uh!"
Ettei tässä nyt tulisi pelkästään vellottua nostalgiassa, on kai mainittava, että kyllähän sitä uuttakin materiaalia soitettiin vähintään yhtä paljon, ja esimerkiksi Daughter of Hate on kerrassaan mainio.
Jossain välissä keikkaa Joutsen innostuu hilpeänä kyselemään turkulaisyleisöltä, että eikös se ole Suamenleijjona täältä päin, ja saa vastaansa tyrmistyneen hiljaisuuden. Suamenleijjonan sivuprojektien mainitseminen nimeltä ei kirvoita sen enempää vastauksia, joskin kysymyksen herättämä käsinkosketeltava tyrmistys jaksaa huvittaa monta päivää. Mikähän matolaatikko bändin suosimasta viihteestä nyt aukesi viattomille faneille...
Tuntuu, että keikka on vasta alussa ja voisi jatkua vielä vähintään toisen mokoman ja ehkä kolmannenkin, kun bändi poistuu jo lavalta palatakseen suurimmista sinkkuhiteistä koostettuun encoreen. Miten se aika nyt näin vilahti? No, kai se on jotain jätettävä ensi kerrallekin.
Pari vuotta sitten Tuskassa nähty Soilwork ei silloin varsinaisesti vakuuttanut muuten kuin sen osalta, miten nopeasti materiaali porhalsi toisesta korvasta ulos jälkiä jättämättä, mikä nyt ei varsinaisesti ole suositus. Nyt oli tilaisuus antaa bändille toinen mahdollisuus.
Valaistuspuoli oli strobopainotteisuudesta huolimatta hieno, mutta niinhän Logomossa aina. Tosin kieltämättä Logomon kokoisessa salissa voi odottaakin jotain pikkuputkaa näyttävämpiä valoja - tai jos joku haluaisi soittaa isolla lavalla esimerkiksi yhden kynttilän valaisemana, niin se olisi jo statement.
 | |
| Soilwork 5.12.2019 |
 | |
| Soilwork 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
 | |
| Amorphis, 5.12.2019 |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)